Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu. Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi. Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.
Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.
— Tekö täällä, Antoinette?
— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.
— Paljon kerrottavaa… Entä herra d'Auriac, Antoinette?
— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani. Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen hänen nyt olevan jossakin vankilassa.
— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?
— Hiljemmin!… Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni, jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies… Mutta täytyypä ryhtyä sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.
Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen, jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei ystävättäriä erotettaisi toisistaan.
He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa kivipermannon.