(Tohtori F. Autommarchin muistelmat
Napoleonin viimeisistä hetkistä,
1825, I s. 155.)
Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan. Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa erittäin voimakkaat.
Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.
Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.
Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen, josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan. Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.
— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.
Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta sukunsa erinomaisuutta.
— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan, buona parten, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.
Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella, mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen huulille.
— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.