— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta kauniit ja keikailevat?
Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia, joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä ikäpäivikseen.
— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla…
Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun koittaessa.
— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.
Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti hyvää yötä.
Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä, joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan. Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli keskittää tykkiensä tulen.
Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan. Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun, mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.
Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen, vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.
Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi: