Mutta myöskin kansanjoukot — tarkoitan tässä erityisesti kaupungin alhaisoväkeä — tahtoivat saada jotain iloa tällaisesta juhlasta ja kokoontuivat suurin joukoin häätalon edustalle, huutaen lakkaamatta »morsian ulos! — morsian ulos!» kunnes heidän pyyntöönsä suostuttiin ja valkopukuinen, myrttikruunulla koristettu morsian, kahden haarakynttelijalkoja kantavan sulhaspojan saattamana, astui ulkoparvekkeelle tahi avonaisen akkunan ääreen näyttääkseen itseään hetkisen ajan huutelevalle väkijoukolle. Silloin kasvoi melu ja hälinä yhä pahemmaksi ja väkijoukko remahti raivoisaan suosionosoituskirkunaan, vetäytyi sitten vähitellen pois, jättäen paikkansa uusille, häätalon edustalle virtaaville joukoille, jotka alkoivat saman näytelmän uudelleen. Jos heidän vaatimukseensa ei suostuttu, alkoi lumipalloja, hiekkaa ja kaikenlaista likaa sinkoilla häätalon ikkunoihin, kunnes morsian jälleen näyttäytyi — siten monenmonituista kertaa esille huudettuna, aivan kuin suosittu näyttelijätär teaatterissa. Tällainen meno häiritsi luonnollisesti suuresti juhlailoa häissä, mutta kärsivällisesti taivuttiin kuitenkin tähän raakaan, tavaksi tulleeseen kansanhuvitukseen, jota kutsuttiin »morsiamen katsomiseksi». Onnellista kyllä on tuo tapa jo nykyjään kokonaan hävinnyt käytännöstä.
* * * * *
Kuten häämenot niin ovat hautajaisetkin muuttuneet n. s. yksinkertaisemmiksi, jos ei ota lukuun nykyjään aivan tavallista suuremmoista ja kallista kukkaistervehdysten tulvaa hautajaistilaisuuksissa, jollaisesta ei ennenvanhaan mitään tiedetty.
Kun ei siihen aikaan ollut tapana julaista kuolinilmoituksia sanomalehdissä — sellaista olisi pidetty suoranaisena ylenkatseena vainajaa kohtaan — lähetettiin sensijaan heti kuolemantapauksen jälkeen suuren suuret joukot ilmoituskortteja kaikkialle sekä sitten parin päivän perästä mustareunaiset ja mustaan lakkaan painetulla vainajan suurella sinetillä sinetöidyt »surukirjeet». Näitä »surukirjeitä» lähetettiin jo ennen käytetyissä kutsuluetteloissa oleville henkilöille, joita pyydettin läsnäolollaan »kunnioittamaan» vainajan maahanpanijaisia, j. n. e. Kuitenkin kutsuttiin yksinomaan herroja, sillä naiset eivät siihen aikaan ottaneet osaa hautajaismenoihin.
Lähinnä seuraavana sunnuntaina pidettiin kirkossa »kiitosrukous», jonka sisältö, ala, kehys ja taajuus riippui paljon siitä, millainen palkkio siitä seurasi. Tällainen »kiitosrukous» vastasi jossain määrin meidän aikanamme käytännössä olevia nekroloogeja, vainajan elämäkerrallisten tietojen julkaisua ja muistosanojen kirjoittamista manan majoille muuttaneesta, jollaista ei siihen aikaan koskaan tapahtunut. Sanomalehdissä mainittiin mahdollisesti jonkun erityisesti loistavassa asemassa olevan, korkea-arvoisen henkilön kuolemasta, vaan eivät ne kuitenkaan koskaan julaisseet minkäänlaista kuvausta vainajan ominaisuuksista tahi elämäntyöstä.
Itse hautajaiset pidettiin sitten kello viiden aikaan iltapäivällä. Määrätyllä kellonlyömällä saapuivat kaikki kutsutut täydessä virkapuvussaan, ritarimerkkineen ja nauhoineen. Suruhuoneen ikkunat olivat valkoisilla lakanoilla peitetyt ja kaikki huonekalut samoin verhotut valkoisella. Eräässä sisähuoneessa istui vainajan leski puettuna syvään surupukuun, mustaan villapukuun valkoisine kauluksineen, esiliinoineen ja myssyineen. Häntä ympäröivät talon tyttäret ja lähimmät naissukulaiset, kaikki puettuina samanlaiseen syvään surupukuun. Kaikki kutsutut, astuttuaan sisään, suuntasivat askeleensa tänne sisähuoneeseen kumartaakseen siellä vainajan surevalle puolisolle ja sanoakseen muutamia lohdutuksen ja ystävyyden tavallisia lauseparsia, jonka jälkeen he vetäytyivät takasin saliin. Siellä olikin jo kahvia tarjoiltu sekä sitten reiniläistä viiniä ja mustareunaisia konvehteja, joiden ympärille oli kääritty erilaisia painettuja surulauseita ja ajatelmia.
Kun hautajaisvieraat olivat kaikki suruhuoneelle kokoontuneet, järjestäytyi kulkue ja läksi liikkeelle. Ensimäisinä kulkueessa kulki kuusi tahi kahdeksan soihtujen tai sitten lyhtyjen kantajaa ja heidän perässään kaksi hautajaisairuetta pitkine, mustine, poimukkaasti harsokankaalla peitettyine sauvoineen. Heidän jälessään astui muutamia herroja virkapuvuissaan, kantaen vainajan ritarimerkkejä mustalla, hopeanauhoilla ympäröidyllä samettipatjalla. Sitten seurasi ruumisvaunu neljän hevosen vetämänä, jotka kaikki oli verhottu mustalla, maahan asti ulottuvalla vaatepeitteellä niin että niiden silmät vain näkyivät. Ruumisarkku oli niinikään mustalla sametilla tahi vaatteella verhottu ja kirjailtu pienillä hopeatähtösillä, mutta minkäänlaisesta kukkaiskoristuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Heti ruumisvaunun perästä alkoi saattojoukon jono, loppumaton rekien tahi muiden ajoneuvojen paljous, vyöryen askel askeleelta hiljoilleen eteenpäin, ensin pappi ja lähimmät sukulaiset, sitten muu saattojoukko tarkasti arvon ja virka-asteiden mukaan järjestettynä, korkea-arvoisimmat etunenässä, eikä sikin sokin sekasin miten vaan sattuu, niinkuin nykyjään.
Kirkossa oli kuori mustilla vaateverhoilla verhottu ja kynttelirivit valaisivat kirkkaasti kuorin seutua. Mutta nykyjään käytännössä olevia kasvikoristeita ei näkynyt. Arkun kantoivat silloin niinkuin meidänkin aikanamme läheisimmät sukulaiset alttarin edessä olevalle arkkujalustalle ja kun virsi oli laulettu ja ruumissaarna pidetty, astui pappi arkun luo ja esitti vainajan elämäkerralliset tiedot; esitys muodostui tavallisesti mitä oivallisimmaksi ansioluettelopuheeksi. Vasta sitten toimitettiin asiaankuuluva haudansiunaus. Jos vainaja sattui olemaan sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen, astui haudan siunauksen jälkeen paarien ääreen joku siihen valittu arvokas ritariston ja aatelin jäsen, pitäen kädessään pitkää sauvaa, jonka nenään oli kiinnitetty heleillä väreillä mitä ohuisimmalle puupäällyställe maalattu vainajan vaakunakilpi. Hänkin piti sitten puheen, eikä ainoastaan vainajasta itsestään vaan koko siitä jalosta suvusta, johon vainaja aikanaan oli kuulunut ja jonka viimeinen jäsen ja edustaja hän oli ollut ja kohotti sitten suuremmoisella liikkeellä ja juhlallisuudella vaakunakilven ylös kaikkien viimeisen kerran nähtäväksi, jonka jälkeen hän löi sitä kolme kertaa hitaasti, arvokkaasti ja juhlallisesti ruumisarkun kanteen, jolloin se — jo ennakolta milt'ei poikki sahattuna — helposti katkesi ja murtui palasiksi. Puhuja lopetti puheensa julistaen ett'ei kellään miehellä maassamme ollut tästä lähtien enää oikeutta kantaa nyt murrettua vaakunamerkkiä, eikä myöskään oikeutta sellaista omaksi kilvekseen ottaa. Uruilla virttä soitettaessa kannettiin ruumisarkku sitten kirkosta pieneen, kirkon kupeella olevaan hautakappeliin, josta se seuraavana päivänä vietiin joko perhehautaan jossakin maaseudulla tahi kätkettiin maan poveen kaupungin hautausmaalla. Silloin ei enää hautajaismenoihin muita juhlallisuuksia kuulunut kuin yksinkertainen virren veisuu, eikä vainajaa hautausmaalle ollut saattamassa muita kuin läheisimmät.
Kun ilta kirkossa jo oli kulunut myöhäiseksi ja pimeäksi, ei varmaankaan juuri senvuoksi käynyt laatuun enää saattaa vainajaa hautausmaalle, ja sitäpaitsi kuului asiaan, että vieraiden piti vielä kirkosta poiketa suruhuoneelle juomaan teevettä ja lasin reiniläistä viiniä sekä maistamaan hautajaiskonvehteja; sitten vasta he kumarsivat ja sanoivat hyvästinsä valkoiseksi verhotussa vierashuoneessa istuvalle leskelle. Poislähtiessään piti jokaisen vieraan ottaa mukaansa hieman hautajaiskonvehteja ja suuri sahramirinkeli, joka tottatosiaan näytti sangen omituiselta riippuessaan kultakirjopukuisten ja kaikenlaisin arvonauhoin koristeltujen herrojen käsivarrella. Sangen soma ja ihmeellinen tapa muuten, tavallaan vertauskuvallinen, symboolinen kuvaus siitä että »toisen kuolema on toisen leipä». Oli miten oli, niin tällainen mukana tullut sahramirinkilä sopi kaikessa tapauksessa erinomaisesti ja oli sangen tervetullut »kakkunen» aamukahvin kanssa seuraavana aamuna.
Kuvatessa senaikuisia hautajaisia esiintyy räikeänä vastakohtana nykyisten hautajaismenojen välillä juuri se, ett'ei siihen aikaan minkäänlaisia kukkaiskunnianosoituksia ja tervehdyksiä ilmennyt. Nythän näet uhrataan ja tuhlataan satoja, joskus tuhansiakin markkoja seppeleihin ja niiden nauhoihin, seppeleihin jopa niinkin suuriin että pari miestä tarvitaan yhtä sellaista kantamaan — todistaen usein enemmän kerskailua ja turhamaisuutta kuin makua. Vai tahdottaisiinkohan ilmaista surun syvyyttä ja suuruutta seppeleen suuruudella? Kukat olivat yleensä siihen aikaan aivan harvinaisia, eikä kodeissakaan tavannut juuri kasveja, tuskinpa edes kaikkialla tavallista fikustakaan. Niinpä olikin paljon vaivaa ja puuhaa jos täytyi vaikkapa pienikin kukkavihkonen hankkia jollaisia kuitenkin erityisissä tilaisuuksissa välttämättömästi tarvitsi, kuten esimerkiksi ollessa sulhaspoikana häissä tahi vihittävänä maisterina maisterinvihkijäisissä, jolloin oli velvollinen ojentamaan kukkavihkon seppeleensitojattarelleen — ynnä muissa tämäntapaisissa tilaisuuksissa. Tällaisessa tapauksessa täytyi tilata kukkavihkonsa jo pari viikkoa aikaisemmin kaupungin ainoalta kukkaisviljelijältä, Bohnhofilta, ja sittenkin sai tyytyä kimppuseen vihreitä lehtiä, joiden joukossa jokunen pieni ruusunkukkanen pilkistelihe. Kuka olisi siihen aikaan voinut aavistaa, että aika oli jo aivan lähellä, jolloin meidän kukkaisköyhässä maassamme ei enää Nizza-ruusujakaan käsiteltäisi suuremmalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin tavallisia voikukkia keväisellä niityllä!