Päällysvaatteita oli monenlaisia, aina vuodenaikojen mukaan. Tavallisimmin käytettiin päällysviittaa, n. s. »kaprokkia», joka ulottui jalkateriin asti ja jonka olkapäille oli kiinnitetty päällyslevätti, »kapusongi» tahi pitkä kaulus, joka sekin ulottui sangen alhaalle. Sotilashenkilöt käyttivät harmaata tällaista viittaa, siviilimiehet mustaa. Mutta olipa siihen aikaan käytännössä myöskin eräänlaiset, tiukasti ruumiinmukaiset päällystakit, liivinutut, polvien alapuolelle ulottuvat nekin ja talvella varustetut korkealla turkinkauluksella. Joskus leudompana vuodenaikana näki käytettävän vielä n. s. heilukaapuja, »slängkappoja», kauniita ja somistavia päällysvaatteita, jotka kuitenkin vivahtivat liiaksi teaatterimaisuuteen. Tokkopa kukaan, joka siihen aikaan eli, voinee unohtaa kuinka Fr. Cygnæus, palattuaan Italian matkaltaan 1847, osasi roomalaisella asiantuntemuksella kietaista ympärilleen tuollaisen viitan ja näin vaatetettuna asettua jonkunlaiseen vaikuttavaan asentoon?
Talvisaikaan kulkivat vanhemmat herrat tavallisesti puettuna raskaaseen, tölskönnäköiseen supinnahkaturkkiin. Pitemmillä matkoilla, ja jos sattui tiukat pakkassäät, käytettiin karhunnahka- ja sudennahkaturkkeja, joissa viimeksi mainituissa useimmittain oli karva päällä päin. Sitäpaitsi kierrettiin vyötäisten ympärille moneen kertaan leveä, värillisestä villalangasta kotona kudottu matkavyö. Paksu karvalakki painettiin päähän ja jalkoihin pantiin nahkavuoriset huopa-päällyskengät.
Kun paksut lumikerrokset usein peittivät kadut, vieläpä jalkakäytävätkin, ei käynyt laatuun kävellä mataloilla kalosseilla kaduilla, vaan oli pakko vetää jalkoihinsa päällyskengät, n. s. »botfoorit» tahi villavuoriset nahkaiset saappaat, joiden varret ulottuivat puolikinttuun ja pantiin kiini sivulla olevilla napeilla. Muuten käytettiin nahkakalosseja — kummikalosseja ei vielä silloin oltu keksittykään — ja saappaita myöhempinä aikoina käytäntöön tulleiden »patiinien» sijasta, joita silloin ei vielä tunnettukaan.
* * * * *
Mutta erittäinkin vaihtelivat naisten pukumuodit siihen aikaan vilkkaasti, ja luonnollisesti kiinnitettiin heidän pukimiinsa suurempaa huomiota kuin miesväen vaatteisiin.
Arkioloissa käyttivät naiset tukkaansa sileäksi suittuna, vain ohimoille sallittiin hiuksien valahtaa kaarevassa mutkassa. Palmikko oli kietaistu pyöryläksi päälaelle ja kiinnitetty siellä korkealla kilpikonnanluukammalla, usein koristuspiirroksin kaiverretulla ja kaikellaisin keinoin kaunistellulla. Mutta jos sievempinä ja maukkaammin puettuina tahdottiin esiintyä ja parempaan pukuun paneuduttiin, käytettiin kutreja, joko pari pitkää hiuskiehkuraa molemmin puolin päätä, ulottuen hartioille saakka, tahi sitten lyhempiä kutrikimppuja, joita sanottiin »korkkiruuveiksi» ja jotka ulottuivat vain kasvojen alareunaan; käytettiinpä myöskin niinsanottuja »tykkikutreja». Tavallisesti olivat nuo kutrit eli kiehkurat irtonaisia, mutta jotkut kähersivät ne omasta tukastaan, jossa tapauksessa hiukset täytyi jo edellisenä päivänä kierrellä paperipyörylöiden ympärille eli »papiljoteille». En voi ajatellakaan esimerkiksi meidän ranskalaisen kotiopettajattaremme kuvaa ilman että hänellä olisi ollut hiukset täynnä tuollaisia paperipyörylöitä. Ja täytyipä minun itsenikin lapsena kulkea monet kerrat hiukset täynnä ilkeitä »papiljotteja», jotka hirveästi minua vaivasivat, vaan joita täytyi kärsiä, jotta vaalea tukkani tulisi kiharaksi kuin kirkkoenkelin pää.
Naimisissa olevat naiset, aivan nuoret rouvatkaan eivät muuten paljon tukkaansa näyttäneet, sillä avioliiton satamaan purjehtineiden naisten tuli siihen aikaan välttämättömästi peittää hiuksensa erityisellä päähineellä, valkoisella, pitsireunaisella musliinimyssyllä, josta pitkät ja leveät musliininauhat tahi rimssut riippuivat alas rinnoille. Parempiin ja vierailupukuihin kuului taas kokonaan pitseistä tahi vieläpä silkkipitseistäkin tehdyt myssyt, jotka muutenkin olivat koristetut joko kukkasilla tahi ruusukkeilla ja joihin valkoisten rimssujen sijasta oli kiinnitetty loistavaväriset nauhat. Mutta tanssiaisissa käytettiin aivan toisenlaisia päähineitä, jotka nyt näyttäisivät kerrassaan hirvittävän eriskummallisilta. Silloin panivat rouvat näet päähänsä suuren käärelakin, »turbaanin» pitkine liehuvine töyhtöineen tahi sitten pienen hattusen, joka oli täynnä kukkia tahi hetuleita tahi pystyssä törröttäviä »sulttaaneja». Nuoret naiset koristelivat tukkaansa kaikenlaisilla kukkasilla, useimmiten paksulla ruusukiehkuralla tahi kerrassaan kukkaisdiadeemilla, peittäen hiuksensa kokonaan niin, että kutrikiehkurat vain koristeiden välistä esiinpistivät ja vapaina liehuivat.
Kotona käyttivät naiset kevyestä, useimmittain yksivärisestä villakankaasta tehtyjä pukuja, mutta vieraisilla ollessaan ja pienemmissäkin muissa tilaisuuksissa kuhisi rouvasväki tahtisilkistä, »silkki-sarssista» tahi mustasta läikesilkistä tehdyissä silkkihameissa. Suuremmissa tilaisuuksissa ja tanssiaisissa käyttivät he värillisiä, suurikukkaisia, paksuja silkkipukuja, mutta näkipä joskus sangen somia samettipukujakin. Nuoret ja naimattomat naiset pukeutuivat sensijaan kevyisiin, harsomaisiin pukuihin, joihin käytettiin »musliini-», »tylli»-, »vapööri»-, »gazi»- ja »tarlataani»-kankaita, sillä silkkikankaat kuuluivat yksinomaan naineiden naisten oikeuksiin.
Yksinkertaisemmat puvut olivat korkeakauluksisia, mutta hienommat sitävastoin kaarroskaulaisia, kuitenkin vain niin, että suurin osa povesta jäi jonkunlaisen kaulareunustimen tahi hienopalttinaisen, korko-ompelulla kirjaillun, niinsanotun »kainoushunnun», rintaliinan peittoon. Sillä jos naiset olisivat paljastaneet niin avoimesti povensa ja selkänsä kuin nyt, olisi se loukannut senaikuisia esteettisiä tunteita. Tanssiaispukujen hihat olivat pienen pienet ja lyhyet, pikkuiset puuhkat vain olkapäillä, päättyen pitsireunustoihin, mutta arkipuvuissa sitävastoin käytettiin suuria ja väljiä hihoja, ylhäältä olkapäiden puolelta avaroiksi pulloitettuja kuin ilmaa täynnä olevat pallot, kaventuen käsivarren mukaan alaspäin kunnes kalvosten kohdalla tiukasti puristuivat ihoa myöten. Vyötäisten kohdalla tuli naisten puvun olla tiiviisti ruumiinmukainen ja niin tiukasti nyöritetty kuin vain suinkin mahdollista oli. Liivi napitettiin tahi vyötettiin kiini takapuolelta ja etupuolella koristi sitä kapea, pitkälti alaspäin ulottuva pitsi. Jotta tämä suurimerkityksinen liivilaitos olisi kyllin jäykkä ja ryhdikäs, oli sen etupuolelle asetettu teräslastat ja sen sivuihin neulottu kiini monta »luuta».
Hameet olivat sangen avaroita ja väljiä, etupuolelta sileitä, taaksepäin viljavissa poimuissa ulottuen. Ne saivat ulottua vain nilkkaan asti, sillä siihen aikaan ei käytetty laahustimia keräilemässä pölyä lattioilta. Joskus oli hameisiin kiinnitetty rivi leveitä lenkuttimia, niin kutsuttuja »volangeja» tahi sitten muunlaisia reunustimia; joskus oli tuollaisia useampiakin, kapeampia, toinen toisensa alapuolella. Nuorten naisten keveään, vilpoiseen tanssiaispukuun kuului usein erityinen »tuunikka» tahi lyhyempi päällyshame ja oli puku sirosti kukkavihkosilla, kukkais- ja lehtikiehkuroilla tai hetuloilla ja nauharuusukkeilla reunustettu. Myöskin oli tapana tanssiaispukuja koristaa pitkillä ja leveillä silkkinauhoilla, jotka toiselta kupeelta riippuivat alas.