Vannehameen, krinoliinin aika ei vielä ollut, sillä se tuli käytäntöön vasta 1852 keisarinna Eugenien alotteesta. Jotta tuollainen väljä ja laaja hame saataisiin oikein leveäksi, käytettiin monta alushametta, alimmaisena ensin yksi volangeilla varustettu niin sanoakseni pönkkähame, jonka päälle sitten pantiin monen monta yhä hienompaa ja kevyempää hametta, niin että niiden pitsireunat vilkkuivat valssin vinhassa viuhkeessa.
Tanssiaisissa oli neitosilla jalassaan hyvin matalat valkoiset silkkikengät, jotka sidottiin kiini jalkaterän yli ristiin kulkevilla nauhoilla. Ja silkkisukat olivat hienon hienot, usein miltei harsomaiset.
Tullessaan tanssiaisiin ja lähtiessään pois oli naisilla siihen aikaan tapana kantaa kaulassaan joko mustaa tai sopulinnahkaista ruskeaa puuhkaa tahi taas hartioillaan mitä hienointa, oikeaa turkkilaista sjaalia. Toiset käyttivät myöskin valkoisesta tahi vaaleanpunaisesta silkistä tehtyä ja joutsenen untuvilla reunustettua »tanssiaislevättiä». Vanhemmilla naisilla oli tavallisesti hartioillaan pitkä sopulin- tai kärpännahkainen »peleriini», kaulakappa, jollaisia siihen aikaan yleisesti käytettiin.
Tanssiaispukuun kuului vielä puolipitkät valkoiset hansikkaat. Kotona ja vierailulla ollessa käytettiin sitävastoin usein mustia, harsomaisesti reijitettyjä, silkkisiä puolikäsineitä, jotka eivät sormia peittäneet, vaan taittuivat rystysten kohdalla jättäen sormet työtouhuun vapaiksi.
Nuoret naiset eivät siihen aikaan juuri koskaan käyttäneet minkäänlaisia koristeita, sillä sitä ei olisi pidetty hyvään sävyyn ja käytöstapaan oikein kuuluvana. Ajateltiin, että nuoruus jo itsessään oli kyllin kaunis koristus. Mutta rouvat sensijaan somistivat kaulansa paksulla kultakäädyllä korusolkineen tahi sitoivat kaulaansa milloin helmistä, ruusukivistä, milloin kranaateista ja ametisteista punotun kaulakoristeen. Jalokivet olivat vielä siihen aikaan miltei tuntemattomia ylellisyystavaroita maassamme; ainoastaan joillakuilla rikkaimmilla oli muutamia todellisia timanttikoristeita. Korvarenkaita käytettiin aivan yleiseen, tavallisesti hyvin pieniä ja lyhyviä, mutta tanssiaistilaisuuksissa kuitenkin erikoisia, pitkiä, suuria ja riippuvia. — Rannerenkaat ja sormukset olivat käytännössä silloin niinkuin nytkin. Ja viuhkat, milloin pitsistä, milloin norsunluusta tai monen monista liuskareista tehdyt, olivat kerrassaan välttämättömät.
Kasvavilla tyttösillä oli lyhyet hameet, joiden alta valkoiset ja leveät pöksynlahkeet, jalkaterän seutuvilla pitsireunustimeen päättyen tai muuten välipitseillä koristettuina, pistivät esiin peittäen koko jalan ala-osan. Hiukset valuivat joko yhtenä tai kahtena tanakkana palmikkona alas pitkin selkää ja palmikkojen nenissä liehuivat pitkät värilliset nauharuusukkeet.
Mutta kuinka voisikaan kuvailla jotakin niin ylen ihmeellistä vehettä kuin senaikuiset naisten hatut? — Ne olivat suuria ja törröttivät päässä kuin jonkunlainen kuomikatos. Hattujen pukemiskuosi vaihteli alituisesti ja mitä suurinta ja tarkinta huolta pidettiin juuri tästä tärkeästä asianhaarasta. Milloin koristettiin hattuja sitomalla niihin ulkopuolelle valtavia höyhentöyhtökimppuja, nauhoja tahi kukkia, milloin näki taas hattukatoksen alla kokonaisen kukkaissaran täynnä mitä erilaisimpia koristekukkia. Kesäisin käyttivät nuoret naiset olkisia »paimenhattuja» pitkine liehuvine nauhoineen, tahi myöskin jostain ohuesta kankaasta tehtyjä niin sanottuja »variksenpelättihattuja» suojatakseen mitä parhaiten kasvonsa päivettymistä kylväviltä kirkkailta auringonsäteiltä. Talvipakkasessa ja matkoilla käytettiin samantapaista päähinettä, mustasta silkkikankaasta tehtyä ja pumpulivanulla täytettyä n. s. »bahyttiä».
Päällysvaatteenaan käyttivät rouvasihmiset ketunnahkaturkkeja, joissa oli sopulinnahkakaulus ja vielä sen lisäksi erityinen hartioilla riippuva pitkä pääpussi, niin kutsuttu »kapusongi». Tällaiset viittaturkit tehtiin usein heleänloistavasta, värillisestä tahi suurikukkaisesta kankaasta. Nuoret naiset käyttivät talvipäällysvaatteenaan taas aivan ruumiinmukaista, pitkää liivitakkia, jota tavallisesti sanottiin »krespiiniksi». Se oli tehty vaaleasta, yksivärisestä silkkikankaasta ja reunustettu joko turkiksilla tahi joutsenen untuvilla — kaikinpuolin sangen pukeva ja sievä puku — ja kuului tähän talvipukuun vielä sanomattoman suuri krimin-, sopulin-tai kärpännahkainen käsipuuhka. Kesäsin käytettiin niinsanottua »burnusta», väljää, hieman lyhempää ja aivan ohuesta kankaasta tehtyä kaaputakkia.
Kun talvella oli lunta vankasti ja usein tiukka pakkanen, vedettiin jalkoihin, suojaksi kylmää vastaan, nahkavuoriset »lapikkaat» tai päällyskengät, joiden varret napitettiin sivulta kiini aina sääreen asti. — Kun nuoret naiset läksivät tanssiaisista kotiin, syntyi nuorten herrain kesken kiivas kilpailu siitä kenelle suosion päivä paistaisi ja koittaisi ihana onni saada auttaa noita »lapikkaita» jalkoihin napitettaessa — pyrkimys, jota asianomaiset mammat usein tahtoivat jouduttaida estämään.
Kun senaikuisista puvuista on puhe, ei voi millään muotoa unohtaa mainitsematta välttämättömästi asiaan kuuluvia käsilaukkuja. Naisilla oli näet aina mukana vierailulla käydessään ja iltaseuroissa istuessaan pieni erityisessä ketjussaan kupeella riippuva, paljeteilla koristellusta sametista tehty laukkunen, jossa he kulettivat välttämättömät ompelu- ja kutomistarpeensa ja muut käsityövehkeensä, voidakseen niitä illan kuluessa näperrellä. Jos jollakin ei ollut tuollaista laukkua, toi hän mukanaan samaa tarkoitusta varten pienen, siron ompelulippaan.