Helsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.

»Finlands Allmänna Tidning» (Suomen Virallinen lehti) oli ainoa joka päivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se silloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja. Hallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka virkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan täytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista tapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt, sillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse kansalle.

»Helsingfors Tidningar»-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen julkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli kaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti. Pehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus kosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa huomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei lehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa oli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin. Lehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka sittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan »Ljungblommor» (Kanervankukkia) ja »Nya blad» (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli lehdessä toisinaan »Kirje Ulla-tädille» tahi »kapteeni Leopoldille», joissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi kertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä tapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka, pakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on vetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka: lehdessä julaistiin »alakertana» hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan, lopuksi kokonainen sarja »Välskärin kertomuksia», joita jokainen kärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko seuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin lukea ahmasi.

»Morgonbladet» ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja torstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja senjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin »Helsingfors Tidningar»-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän kirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi välttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin lehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä pulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa ilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e., jolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet hänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat kuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle julaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut helskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O. Lille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat siipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä ainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi julkaisivat »Morgonbladetissa» vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja muistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti suurimmaksi osaksi vieraana.

J. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin oli koulurehtorina, sanomalehteä »Saima». Lehdessään koetti hän herättää ja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle suomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi kuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella »paukkuja» (»knäppar») varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen tutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä »valaistiin» niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki herätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta vihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja lopputulos kaikesta oli se, että »Saima» vuoden 1846 lopulla äkkiä lakkautettiin.

Mutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei tullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin. Lönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa »Litteraturbladet»-nimistä lehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin hän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana oikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847—1849. Alussa oli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin herätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän »Saimassa» oli esittänyt.

Paitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa, Viipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia harrastuksia ja asioita silmälläpitäen.

* * * * *

Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.

Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.