Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään — punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru — ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat — minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.
Kuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan mukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.
Kerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä juttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat kuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä siitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.
Valtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja
Tamlander kaupunkimme postinhoitaja.
Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille — siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä — ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.
Kesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä saatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin. Sanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli vuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi kohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin nykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he vaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein kerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin nykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö näitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden kohdalla olikaan mahtanut olla.
Mutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla syysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet lähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja kalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo lokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen mielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan oli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat ikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän pitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta maailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä lähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin kukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie avoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin pienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin pitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa hätätilassa käytettiin.
XXI.
MAALLA.
Kesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he isäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat. Senpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina maalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona olevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä, etenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen elämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on niin vähän suotu.