— Sorsanko ammuntaan? Silloin tulen minäkin mukaan, lisäsin sukkelasti.
Lähtö oli pian päätetty. Vanha Rostales toivotti onnea matkallemme ja käski meidän aamiaiselle tulla kotiin.
Heti sen jälkeen vene jo suikkelehti halki aaltojen Pointe-aux-Joncsiin päin, joka oli noin kuuden peninkulman päässä Biloxista. Frank oli perämiehenä. Louis Rostales, istuen maston juurella sanaakaan sanomatta, veteli sauhuja sikaristaan; minä taas istuin keulassa. Frank nukahti viimein airon yksitoikkoiseen liikkeeseen ja jatkoi tehtäväänsä aivan konemaisesti. Minusta se tuntui arveluttavalta ja siksi huomautin nuorta Rostalesia pitämään silmällä neekeriä. Hän sieppasi paikalla suuren calebassin [juoma-astian], joka sattui olemaan veneessä, täytti sen merivedellä ja viskasi veden neekerille vasten silmiä. Frank kipsahti, heräsi, kadotti tasapainon ja heilahti mereen, jonne joutuivat myöskin purjenuora toiselle ja mela toiselle puolella veneestä. Tilamme oli hyvin arveluttava. Minä tartuin irtipäässeeseen purjeeseen, joka liehui tuulessa, sidoin sen mastoon ja käskin Louis Rostalesia heti ottamaan airon ja auttamaan veneeseen neekerin, joka voimakkaasti ui perästämme. Rostales ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Hän purki vihaansa Frankille, jota hän tahtoi pakottaa pelastamaan pudonneen melan, ennenkuin laski hänet veneeseen.
— Olkaa hyvä ja päästäkää minut veneeseen, pyyteli neekeri. — Hai tarttuu jalkoihin; tuossa tuokiossa olen hain kidassa!
— Sen parempi sinulle, heittiö! Hae mela tai hukutan sinut.
Rostalesilla oli pyssy ladattuna ja hän tähtäsi neekeriä. Hän seurasi isänsä tapaa, joka uhkauksensa pani aina heti täytäntöön.
Frank päätti hakea melan, sillä hän vähemmän pelkäsi haita kuin herransa vihaa. Kun hän molemmin käsin tarttui veneen laitaan noustaksensa ylös, iski Louis Rostales häntä vielä airolla päähän. Frank, jonka pääkallo oli kovaa tekoa, ei välittänyt lyönnistä mitään, vaan jäntevillä käsillään kiepsautti itsensä veneeseen. Hän istui jo paikallaan koskettamatta hypätessään veneen laitaakaan. Isäntä ja orja näyttivät muutamain minuuttien kuluttua jälleen olevan paraat ystävät.
Ihmetellessäni ympäröivän luonnon mahtavuutta kulki vene melkein nuolen nopeudella Biloxin ja Pointe-aux-Joncsin välin. Ranta, johon laskimme maalle, oli ikävän näköistä. Rostalesiila oli siellä neljättäsataa elukkaa, mutta ei siellä näkynyt ainoatakaan puuta, ei pienintäkään kasvullisuuden merkkiä. Olisi hyvin hyvästi voinut luulla saarta asumattomaksi, jollei hietikolla olisi huomannut rääsyistä kerjäläistä, joka pyssy olalla vakavin askelin meitä lähestyi. Se oli Laputcha, villi paimen, jonka tähden olimme sinne tulleet. Laputchasta olin erehtynyt niinkuin kaikesta muustakin. Olin toivonut näkeväni oikean villin semenoolin [semintolit, sivistyneimpiä intiaaniheimoja] kansallispuvussaan, mutta edessäni oli vain urhoollisen kansan turmeltunut jälkeläinen. Laputcha oli hiihnoilla käärinyt jalkoihinsa nahkoja, lanteilla hänellä oli kappale sinistä pumpulivaatetta, muu ruumis aivan paljaana. Hänellä oli paksut hiukset ja sankka tukka, joka oli yhtä karhea kuin piikkisian piikit, Hänen silmänsä paloivat kuin käärmeen, joka piileilee pensaikossa. Laputcha päästi kurkustaan ääniä, joita en ensin ollenkaan ymmärtänyt; se kuului rastaan karinalta. Kun tarkoin kuuntelin, huomasin hänen huonosti ranskaksi mongertavan:
— Vanha Rostales hyvä, nuori Rostales hyvä!
Viekas mies kiitti isäntiään saamistaan ruokavaroista.