Louis Rostales toi majasta noin litran vetoisen calebassin täynnä whiskyä. Laputcha oli kuin järetön peto, joka ei voi hillitä himoaan. Hän rupesi laulamaan laulua, joka lopulta muuttui kauheaksi, kammoksuttavaksi kirkunaksi, Kun hänen mielettömyytensä oli kohonnut äärimmilleen, syöksyi hän kuin tiikeri whiskyn kimppuun ja tyhjensi astian yhdellä siemauksella. Äkkiä, kuin salaman iskemänä, lysähti hän maahan ja hiki virtana valui.
— Hyvä — sanoi Louis Rostales kääntyen minuun, — niin olemme päässeet hänestä huomiseen asti! Frank, viskaa hälle vaippa hartioille ja lisää puita tuleen!
Frank teki työtä käskettyä, mutta aivan kuin olisi ruoskalla ajettu.
— Minkä tähden Frank niin kammoo Laputchaa? minä kysäisin.
— Sen tähden, kun Laputcha on niin valmis ilmoittamaan hänelle ikäviä asioita. Ikään hän taas ennusti Frankille pikaista kuolemaa, sanoen: "Frank, musta mies kuolee. Frank, katsele kuuta vielä kerran, se on viimeinen kerta!" Sellaisia asioita ei neekerikään mielellään kuuntele.
— Ei kai Laputcha toivottavasti kumminkaan hänen henkeään väijy?
— Ei toki; mutta hän arvelee, että suuri henki on hänelle ilmoittanut Frankin huomenna myrskyssä henkensä menettävän. Mutta nyt on kumminkin neekeri unen helmassa, emmekä mekään enää viivytelle maatapanoamme.
Kun Louis Rostales herätti minut lähtemään, olivat kaikki jo valveilla ja istuivat tulen ympärillä, joka vielä paloi. Laputcha oli jo aivan selvänä. Me joimme taaskin teetä lämmitelläksemme sumussa, joka nousi ympärillä olevista soista, ja kun kukin oli ottanut pyssynsä ja ruutisarvensa sekä täyttänyt taskunsa haulilla, lähdettiin majapaikalta viimeisten eläinten kanssa.
Kulettuamme hiukan aikaa viettävää maata pysähtyi Laputcha kolmenkymmenen askelen päähän korkeasta mustasta muurista, joksi sitä luulin, Frank jätettiin siihen ja me toiset jatkoimme matkaamme pitkin muuria, vaikkemme aivan lähitse. Pyssynkantaman päässä neekeristä pysähdyttiin. Louis Rostales, sitten kun hän oli maininnut olevamme soiden ja "hyllyväin preerioiden" kohdalla, kielsi minua paikaltani hievahtamasta, samalla kun hän arveli minulla olevan kyllin tekemistä ampuessani sorsia, jotka lentivät ylitseni. Hän kielsi minua etsimästä ampumiani lintuja, sillä tietämättömyydessäni voisin helposti astua harhaan suolla. Lupasin noudattaa hänen kehoitustaan ja annoin hänen mennä Laputchan kanssa.
Päivän selitessä huomasinkin muurin kaislikoksi, joka aaltoili tuulessa kuin aukea ulappa. Suolta kuului karjan ammuntaa, johon yhtyi alligaattorin kauhistuttava ulina. Minua kammoksutti. Sydämmeni sykki kuuluvasti. Kylmät väreet karsivat selkäni. Olin seisonut neljännestunnin — se minusta tuntui sanomattoman pitkältä — kun oikealta puoleltani kuulin kaksi laukausta ja vähän ajan perästä taas kaksi. Kohta kulki noin kymmenen askelen päässä yläpuolellani kuin paksu pilvenlonka, joka vinkuen halkaisi ilman. Sen jälkeen kuulin vähän etempää Frankin kaksi laukausta. "Sorsat näyttävät jo olevan liikkeessä!" sanoin itsekseni. Pilvi, joka kiiti ylitseni, oli sorsaparvi! "Ole varuillasi! Silmät auki!" Tuskin olin sen sanonut, kun jo toinen parvi lensi samaa tietä. Tähtäsin ja ammuin — mutta ei yhtään pudonnut. Kun olin pyssyni ladannut, liiti kolmas parvi. Sillä kertaa tähtäsin paremmin; kaksi sorsaa putosi. Olin siitä niin mielissäni, etten ajatellutkaan toisen laukauksen ampumista. Unohdinpa Rostalesin varoituksenkin ja syöksyin kuin hullu eteenpäin, huomaamatta uppoavani nilkkoja myöten mutaan. Kun sain molemmat sorsat käsiini, olin jo vajonnut polviani myöten. Minun täytyi ponnistaa voimiani sanomattomasti päästäkseni jälleen mudasta ja voidakseni palata entiseen paikkaani pyssy toisessa, sorsat toisessa kädessä. Ei ollut kuin askel kovalle maalle, kun tunsin jotain kiertyvän vasemman jalkani ympäri. Katsahdin ja näin suuren mustan käärmeen, käsivarteni pituisen, tarttuneen housuni lahkeeseen, jotka onneksi olivat hyvin väljät. Sukkelasti lyödä kopsautin sitä pyssyni perällä ja painoin sen pään mutaan. Se olikin ainoa keino, jolla vältin kuoleman. Astuin vielä muutamia askeleita… kauhu valtasi minut, voimani pettivät ja minä vaivuin pyörtyneenä maahan. Luullakseni en siinä kauvan maannut, sillä sorsan ammunta, joka kesti korkeintaan puoli tuntia, oli juuri loppumaisillaan, kun pyörryin.