Tointuessani piti Louis Rostales minua sylissään ja nuuhkasutti minulla jotakin kirpeää nestettä Laputchan valellessa kylmää vettä silmilleni. Jos olisin kuusi askelta etemmä astunut, sanoi Laputcha, olisin vajonnut, voimatta tehdä mitään pelastuksekseni. Moni metsästäjä oli siten joutunut varomattomuutensa uhriksi, kun oppaatta oli uskaltautunut soille ja "hyllyville preerioille". On vain yksi pelastuskeino, nim. heittäytyä vatsalleen ja kulkea ryömimällä, kunnes pääsee varmemmalle pohjalle. Onneksi siis pyörryin.
Käärme, joka minua ahdisti, oli lyönnistäni vain hortunut. Kun Laputcha älysi mudassa kiemurtelevan, viskasi hän viitan hartioiltaan ja rämpi vyötäisiään myöten mutaan, sieppasi sen paljain käsin ja näytti meille sen litteätä inhottavaa päätä.
— Congo paha! hän sanoi vihasta sähisevän käärmeen purtavaksi tarjoten sormiaan, rintaansa ja paljaita käsivarsiaan. Mutta käärme ei näyttänyt niistä huolivan, kääntyi poispäin. Laputcha lähätti sen viimein muutaman kymmenen askelen päähän ja Rostales ampui sen pään mäsäksi. Villien sanotaan voivan suojeleutua käärmeenpistolta. Laputcha lupasi ennen kuolemaansa neuvoa oman keinonsa rouva Rostalesille.
Niin pian kun olimme yhyttäneet neekerin, kehoitti paimen meitä paikalla palaamaan Biloxiin, sillä kova myrsky oli tulossa. Aurinkokin nousi jo huonoilla enteillä ja tuuli puhalteli kovasti. Louis Rostales ei välittänyt varoituksesta, vaan tuotti Laputchan kalastusneuvot, että saisimme syödä paistettuja kaloja. Frank palasikin heti, tuoden säkillisen nuoraa ja lapion, jonka jälkeen läksimme matkalle. Kaalettuamme noin neljännestunnin kaislikkoa tulimme suunnattomalle preerialle, jossa Rostalesin karja oli laitumella. Louis Rostales ilmoitti olevamme kalastuspaikalla. Leikkinä sitä pidin, kun en missään vettä nähnyt. Vastauksen asemasta hän viittasi Laputchaan, joka oli pitkänään maassa ja näytti höröllä korvin kuuntelevan. Löydettyään etsittävänsä hän otti lapion ja kaivoi puolentoista jalan syvyisen kuopan, johon vesi kiehuen virtasi. Säkistään hän sitten otti kummallisen kapineen: kaksi ristiin asetettua puukapulaa. Niiden päissä oli neljä silkkiperäintä koukkuineen, joihin kuhunkin oli pistetty itikan kokoinen pala suolaista lihaa. Omituista pyydystään hän piti vesikuopassa ja hetkisen perästä vetäisi kalan joka koukussa. Kalastustaan hän pitkitti, saaden joka nostolla neljä kalaa, kunnes ilmoitimme niitä olevan kylliksi.
Preeria, jossa olimme, oli muodostunut keskelle suurta suota, joka arvatenkin ennen muinoin oli ollut järvenä. Aikain oloon oli se kovettunut, mutta pinta oli toisin paikoin ohuempi kuin toisin ja hyllyvä, niin että se monin paikoin halkeili astuessa kuin jää; siitä ne olivatkin saaneet nimensä "hyllyvät preeriat".
Viimeinkin oli aika palata. Myrsky alkoi jo hätyyttää. Eteläinen taivas oli sysimusta. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä, vaan kumminkin vyöryivät aallot pauhaten vasten rantaa ja ajoivat edellään kokonaisia laumoja lokkia ja pelikaania. Rostalesin karjakin päästi hirveän mölinän, Oikeinpa pelotti jo ajatellessakin paluumatkaa Biloxiin; sillä vaikka olisimmekin ennättäneet perille ennen myrskyn puhkeamista, olisimme toki tarvinneet heiverää alustamme ohjaamaan varmemman perämiehen kuin Frank oli.
Huomautin sitä Louis Rostalesille. Mutta kun hän oikeastaan olikin syypää viipymiseemme, vastasi hän huolettomasti, ettei ollut mitään vaaraa. Sitä paitsi hän sanoi luvanneensa äidillensä palata ajoissa eikä sen vuoksi tahtonut suotta saattaa häntä hätäilemään. Kun Laputcha huomasi, ettei Louis ottanut hänen varoitustaan kuuleviin korviinsakkaan, ehdotti hän, että veneemme kuletettaisiin Pointe-aux-Joncsin äärimäiseen kärkeen, josta pääsisimme Biloxiin muutamassa neljännestunnissa. Ehdotus hyväksyttiin ja Frankin käskettiin mennä edellä jalkaisin niemen kärkeen niin nopeasti kuin suinkin, sillä muuten ei häntä otettaisikaan matkaan, vaan jätettäisiin Laputcha-ystävänsä luo. Uhkauksen kuultuaan hän sai jalat alleen.
Ei ollut niinkään helppoa saada venettä vesille. Laputchalle piti meidän luvata tottelevamme häntä kuin kapteenia. Veneessä täytyi jokaisen ottaa airo käteensä. Laputcha jäi hietikolle odottamaan sopivaa hetkeä vesille lähteäksemme. Kun hän viimeinkin näki suunnattoman aallon olevan tulossa huusi hän: "Katsokaa!" huomauttaakseen meitä olemaan varuillamme. Vesivuori vyöryi yhä lähemmä ja lähemmä — silmänräpäyksen kuluttua se uhkasi meidät nielaista. "Reippaasti eteenpäin!" kiljaisi Laputcha. Nuolena kiiti vene läpi vaahtopilven ja tuossa paikassa olimme pyssynkantaman päässä rannasta. Laputcha istui perässä ja huopasi kaikin voimin. Muutamassa minuutissa olimme saaren käressä. Laputcha sanoi meille hyvästit, hyppäsi maalle ja vetäisi taskustaan whiskypullon, jonka majasta lähtiessään oli mukaansa ottanut. Frank, iloiten päästessään hänestä erilleen, syöksyi veneeseen ja me jatkoimme matkaamme välittämättä yhtä vähän myrskystä, jota pakenimme, kuin Laputchasta, joka taas veisasi entistä virttään hypellessään whiskypullonsa kanssa.
— Frank kuolla! hän hoilotti. — Hirmumyrsky tappaa mustan miehen!
Olimme jo päässeet matkan puoliväliin, kun Biloxi alkoi näkyä; huomasimme jo rannalta odottajatkin, kun tuuli äkkiä tuntuvasti kiihtyi. Pyörähdimme katsomaan, mikä siihen oli syynä. Kauhu valtasi meidät. Hirvittävän musta, kuohuinen vesipatsas, jonka yläosa taivasta hipui, alaosa pyöri ympäri huimaa vauhtia, vyöryi merellä, lähestyen meitä junan nopeudella.