Saarella, enemmän kuin kolmen sadan askeleen päässä vesi-ilmiöstä, satavuotiset puut kaatuivat ryskien, hiekka tuprusi korkealle, lehtiä, kukkia ja hedelmiä lenteli ilmassa. Meren aallot mylierehtivät, toisin paikoin kohoten korkeiksi patsaiksi, jotka hajotessaan kimeltelevänä vaahtosateena pärskyivät laajalle yltympäri.
Myrskypilvet kulkivat suoraan idästä länteen. Minusta näytti siltä, että jos ohjaisimme veneemme paremmin pohjoista kohti, emme tuntuvasti joutuisi koko myrskyn kynsiin. Mutta tuskin olin ennättänyt sitä ajatella, kun veneemme äkkiä kohosi ilmaan ja paiskautui kumoon. En nähnyt enää mitään. Kuulin vain kaksi hätähuutoa ja tunsin vajoavani veteen. Kun jälleen kohosin pinnalle, vallitsi täydellinen pimeys. Oli mahdotonta saada selville missä olin. Vaistomaisesti uin eteenpäin myötävirtaan, tietämättä minne. Silmät minulla oli ummessa; hiekan ja poron tuprakka oli silmäni sokaissut.
En voi sanoa, mitenkä kauvan tätä menoa kesti. Olin aivan huumauksissa; muistan vain taaskin joutuneeni aallon valtaan, joka minua pyöritteli ja heitteli. Sitten tuli eteeni jotain estettä. En kyennyt tajuamaan, mikä se oli. Vasta kun epätoivoissani tarttuin siihen käsiksi, tunsin, että pidättelime tuulen repimän puun juurissa. Yhä vallitsi pimeys. Aioin juuri päästää käteni juuresta, kun aalto taas puski, pakottaen minut jälleen siihen tarttumaan, etten vajoaisi pohjaan. Aallon ylitseni hulahtaissa rutisi puun runko kovan painon alla; samalla kuulin luiden taittumista. Ojensin käteni; se sattui neekerin villaiseen päähän, Aalto oli äärettömällä voimalla paiskannut Frankin puuta vasten, joka minut pelasti. "Frank, musta mies", joksi Laputcha häntä aina nimitti, oli todellakin joutunut myrskyn uhriksi! —
Muutaman askelen päässä minusta huusi Louis Rostales apua; hän oli kaulaansa myöten vedessä. Hänen isänsä tuli neekereineen meitä auttamaan ja he kulettivat kotiin ainoat, mitä haaksirikosta saatiin pelastetuksi: kaksi puolikuollutta ihmistä ja hengettömän neekerin.
Frankin hukkuminen oli ikävä seikka, tuumi Rostales, sillä Frank oli hänelle maksanut kaksituhatta piasteria orjamarkkinoilla New-Orleansissa. Kuka valko-ihoinen on sen arvoinen?
Taistelu tiikerikissan kanssa.
Eräänä häikäisevän kirkkaana kesäpäivänä, jollaisia vain Intiassa saa nähdä, läksin Calcutasta suuren seurueen kanssa tiikerinpyyntiin. Päivä oli polttavan kuuma. Calcuttalaiset arvelivat meidän löytävän tuskin yhtään tiikeriä, mutta me löysimmekin kokonaisen pesän, niin että metsästysseurue väen väkeenkin muuttui oikeaksi teurastusseurueeksi. Englantilaiset upseerit, tottuneet tiikerinpyytäjät, kaatoivat viisi mitä komeinta petoa, joiden nahkat nyt varmaankin ovat monen salin koristuksena.
Minua halutti palata toista tietä kuin toverini, ja sen tautta minä käänsime yksin etelään päin kulkeakseni laajain ruohokenttien kautta. Matka oli ihana ilman vähitellen viilistyessä. Yö ennätti, ennenkun pääsin taloon tai edes näinkään asuinrakennuksia. Laskeusin hevosen selästä ja sidoin sen puuhun, päättäen likettyeltä etsiä mukavaa yösijaa. Totta tosiaan ei pelko ollut kaukana ajatellessani kaatamiamme tiikerejä, joiden ärsytetyt sukulaiset luultavasti hiiveskelivät ympäristössä. Otin piippuni ja panin tupakan, jonka myrkky minua ennenkin oli jossain määrin tyynnyttänyt. Heittime sitten pitkään, pehmeään ruohikkoon, katsellen haaveksien kohti taivaan kupulakea läpi komean lehtikatoksen, joka rehevänä ja tuuheana kaareili pääni päällä.
Silloin pisti yhtäkkiä silmiini korkean puun oksien välitse, jonka puun alla loioin, omituisen näköinen pesä, jollaista en milloinkaan ennen ollut nähnyt. Uteliaana minä kapsahdin pystyyn ja kiipesin puuhun. Pesä siellä oli, vaan ei linnunpesä, sen minä kyllä älysin. Mutta minkä sitten? Nähtävästi jonkin petoeläimen. Se oli tyhjä. Minusta tuntui ihan kuin taivaan sallimus olisi sen minulle yösijaksi osottanut. Siellä minä ainakin olisin ratki rauhassa tiikereiltä ja muilta nelijalkaisilta pedoilta. Leväytin vaippani pesään ja paneusin maata.
Olin kai siinä jo kotveroisen nukkunut, kun yhtäkkiä heräsi hevoseni hirnuntaan. Vaara uhkasi. Täytyi olla varoillaan. Yö kun oli kirkas, näin selvästi, mitä ympärilläni tapahtui. Kohottime makuulta, kurkistelin ja tähystelin joka suunnalle. Mitään en aluksi nähnyt. Mutta yhtäkkiä huomasin puiden tuuheain oksain välitse kissamaisen eläimen, joka ketterästi hyppeli oksalta oksalle. Tartuin pyssyyni. Eläin pysähtyi nähdessään minun tähtäävän. Se oli tiikerikissa, hirveä kissaeläin, joka elää puissa Intiassa eikä milloinkaan kesyty. Englantilainen upseeri, joka oli semmoisen eläimen surmannut, kertoi minulle sen pelkäävän ihmistä ja hätyyttävän häntä vain silloin, kun ihminen on osautunut sen pesään. Taivas varjelkoon! Senkö pesässä minä istuin. Hiukset nousivat päässäni pystyyn nähdessäni tuon mustatäpläisen eläimen seisovan vastassani kankea häntä koholla ja sillä oksia pieksäen. Yhtäkkiä se näytti älyävän minun kotiutuneen asuntoonsa — se oli totta, se — ja irvisteli ikeniään kutsumattomalle vieraalle. Minä tähtäsin ja — laukaisin. Luoti hipaisi sen nahkaa. Samassa hyppäsi eläin tavattoman pitkän välin ja pysähtyi parin askelen päähän minusta. Vielä yksi hyppäys ja se olisi terävät kyntensä minuun iskenyt. Olin pyörtymäisilläni kauhusta. Vaistomaisesti nojausin kuitenkin toisella kädelläni puunrunkoon, toisella koin torjua hyökkäävää eläintä. Se vasta oli painiskelua, taistelua niin ankaraa, että oksat poikki karahtelivat. Tiikerikissa hellitti hetkiseksi. Minä hyppäsin pystyyn, Mutta siinä tuokiossa oli raivostunut eläin kimpussani ja yks kaks — maassa olimme molemmat, ja pesä rikki. Korkea, pehmyt ruohikko, jonne hurahdimme, varjeli käsiä ja jalkoja taittumasta, jonka viimemainitun erittäin mielelläni olisinkin suonut viholliseni osaksi, sillä asemani oli tuiki toivoton, vaikkakin minä lujalla maaperällä kykeninkin vapaammin liikkumaan. Julma eläin seisoi taas vastassani valmiina hyökkäämään. Olin toki siksi tolkussani, että tempasin tikarin tupesta. Odotin pedon hyökkäystä rohkeammin, kun oli edes jokukaan ase kädessä. Se syöksyikin taas päälleni. Minä iskin sitä hurjasti, mutta isku sattui sen otsaan ja se oli niin kova, että teräs katkesi kappaleiksi. Luulin viimeisen hetkeni tulleen ja jättime Jumalan huomaan. Raivostunut eläin näytteli minulle teräviä hampaitaan, niin että veri suonissani hyytyi. Se näytti miettivän kostoa, tarpeeksi julmaa kostoa rangaistakseen minua ansioni mukaan. Minä käytin hetkeä hyväkseni pälyilläkseni joka suunnalle pelastuksen toivossa. Olin jo eläimen alla, mutia saatoin kuitenkin päätäni liikuttaa, ja rajattomaksi ilokseni älysin oikealla puolellani pistoolin, jonka olin puuhun noustessani laskenut ruohikkoon! Ponnistin viimeiset voimani ja sain käteni irti. Silmänräpäyksessä tartuin aseeseen ja olin jaloillani. Peto ei kuitenkaan hellittänyt siksikään, että olisin ampunut, Se hyökkäsi vieläkin. Minä väistyin ja sivalsin sitä olan takaa, mutta valitettavasti taas päähän. Peto horjahti. Siinä tuokiossa olin minä hevoseni selässä, joka pelokkaana ja harja pystyssä seisoi pensaikossa, ja nelistin eteenpäin. Olin pelastunut!