Vaikka olinkin puolikuolleena ponnistuksista, olin kuitenkin seikkailustani liian ylpeä päästääkseni saaliin käsistäni. Pysähdyin ja käännyin takaisin. Kuutamossa näin tiikerikissan viimeisetkin voimansa pannen hypänneen puuhun, jonka lehvien lomitse se tirkisteli minua nähtävästi aikeissa vielä sittenkin hypätä niskaani ja lopettaa minut siihen patuseen paikkaan. Se oli näet tuntenut veren hajua, sillä sormestani vuoti verta. Paikalla oli minullakin pyssy vireissä ja minä ammuin. Se onnistui. Peto vierähti ihan jalkaini juureen. Hyvin minua harmitti, etten saanut sitä elävänä Calcuttaan, sillä se oli erinomainen lajiaan. Sidoin sen hevosen selkään ja ratsastin kaupunkiin niin pian kuin voin, sillä nukkumista ei tarvinnut enää suunnatakaan.
Näyttäessäni saalistani tovereilleni onnittelivat he minua, sillä päivää ennen oli tiikerikissa repinyt kaksi englantilaisten palveluksessa olevaa alkuasukasta, ja minut, joka olin ypö yksinäni, olisi peto sitäkin helpommin voinut surmata. Mutta vaikka seikkailuni hyvästi onnistuikin, olen minä kuitenkin, ainakin toistaiseksi, kartellut lähteä yksinäni retkeilemään Calcutan ympäristöön.
"Verikäsi".
Noin päivänmatka siitä paikasta, jossa Mariavirta laskee samakkavetiseen Missouriin, sijoittihe jyrkkää rantaa varjoavain puiden suojaan joukko heimostaan eronneita, nuoria intiaania tarkastaakseen säätämiään tapoja, jotka vasta heistä miehiä ja sotilaita tekisivät. Lähes sadan askelen päässä heistä oli omituisesti rakennettu wigwam, suippopäinen ja korkea kuin pyramiidi. Siellä paloi tuli, joka tiheästi toisiinsa kiedottujen oksain lomitse vain himmeästi näkyi ulos.
Vaieten istuivat nuorukaiset, eteensä tuijottaen ja ajatuksiinsa vaipuneina, kun wigwamista yhtäkkiä kajahti intianien rummun kova, säännöllinen pärinä. Samassa olivat kaikki pystyssä, seuraten kutsua. Kohauttaen kapeaa, aukkoa peittävää puhvelinnahkaa, he astuivat kummalliseen majaan ja asettautuivat piiriin leimuavan tulen ympärille.
Omituiselta näytti tuon noin kymmenen metriä korkean wigwamin sisus. Yltympäri koristivat seiniä kaikenmoiset kapineet: aseet, keittoastiat, peitot, surmattujen vihollisten päänahkat — kaikki suurelle hengelle pyhitettyjä lahjoja. Olipa siellä vielä muuan valkean puhvelinkin nahka, ja ylinnä suipossa kiikkui suunnattoman puhvelihärän verinen pää sinisen savun ympäröimänä, joka sitä tietä koki pyrkiä ulos.
Rummunlyöjä toi pyhitetyn rauhanpiipun, jonka pitkää, leveää vartta koristivat eriskummalliset kuviot ja kirjavat sulat, täytti sen tupakalla ja ruohoilla, sytytti ja, vetäen savua sieraimiinsa, kohotti sitä juhlallisesti. Piippu kulki sitten kädestä käteen, ja läpinäkymättömänä verhona kiemurtelivat pyhitetyt savupilvet kohti suipossa kiikkuvaa puhvelin päätä.
Kotvasen äänettömyyden perästä kohottihe eräs nuorukaisista, ojensi kättään ja virkkoi:
— Manitou, me olemme valmiit! Sydämmemme palaa taisteluinnosta päästä vihollista vastaan. Aseemme ovat teroitetut, nuolemme käritetyt, ja silmämme tarkat — ne seuraavat kotkaa sen etäisimpään pesään vuoristossa, ne tuntevat pantterin jälet kovasta kalliosta. Mutta ilkeitä noitia tunkeutuu tänne sokaisemaan silmiämme, viekottelemaan meitä väärille otusten jälille ja karkoittamaan otukset seuduiltamme! Manitou, suojele meitä! Pidä silmämme auki, tee käsivartemme voimakkaiksi ja suo meidän löytää puhveleja ja laitumella käyviä antilooppeja! Manitou, varjele meitä noitain vallasta!
Hän istuutui ja hänen oikeanpuoleinen toverinsa nousi.