— Turkanen kaikkiaan! — kiukutteli ratsastaja. — Toki hänellä nyt oli olevinaan aimo syy, kun ei sen vertaista lepoa suonut väsyneille jäsenillemme! Silmänkannon päässä ei näy ainoatakaan pensasta — pikkisen metsänrintaa vain siintää tuolla idässä. — Annas minulle kipene tupakkaa, Bob! — keskeytti hän. — Jotain tässä pitää edes suuhunsa saada.
Bob täytti hänen pyyntönsä ja, väistäen johtajan mielestä epäiltävän näköistä paikkaa, käänsi muulinsa oikealle ennen kulkeneiden vaunujen muodostamalta jäleltä. Vasta etäällä pensaikosta hän palasi tielle, ja matkalaiset jatkoivat matkaansa, kunnes aurinko erojaisiksi punasi aavikon kaukaisen aaltomaisen taivaanrannan.
Pensaikko, jota he iltapäivällä niin varovaisesti kiersivät, häämöitti enää vain pienen pienenä tummana pilkkuna. Muutaman loivan harjanteen kukkulalla, joita kulkee läpi koko läntisen preerian, joka siten muistuttaa aaltoilevaa merta, oli vaunut asetettu nelikulmaksi. Keskelle oli sinne illallisen valmistusajaksi laitettu pienonen nuotio mukaan otetuista haloista, mutta sitä suojeltiin huolellisesti näkymästä, ettei sen kirkas valo ilmaisisi heidän yösijaansa etäälläkin mahdollisesti vaanivalle viholliselle. Tuskin olivat kuleksivat kauppiaat ennättäneet syödä kuivatusta puhvelinlihasta ja toutaimista valmistetun ateriansa, kun kekäleet sammutettiin ja pantiin talteen vastaisen varalle, eläimet sidottiin maahan pistettyihin paaluihin ja vahdit sijoitettiin. Pienessä, sillä tavalla nopeasti pyöräytetyssä linnoituksessa majailivat muut matkustajat, hilpeästi tarinoiden ja illan kuluksi jutellen entisistä seikkailuistaan ja muinoisista vaiheistaan.
— No, Hopkins — kysäisi johtajaan kääntyen kesken puheen muuan nuorukainen, jota toiset tuntuivat Tomiksi nimittävän — minkä tähden te ette antanut meidän levähtää tänään siellä viidakossa? Me olimme kaikki, ihmiset ja eläimet, uppo uuvuksissa emmekä me siitä ollenkaan olleet hyvillämme, kun meidän kuurtaen kaartaen täytyi sivuuttaa oivallinen levähdyspaikka.
— Näittekö haaskalintuja, joita siellä liiteli? kysyi puhuteltu.
— Näin — mutta mitäs niillä on tekemistä meidän levähtämisemme kanssa?
— Rauzaut ovat vasta viisi päivää sitten lähteneet näiltä main, niinkuin oregonilaiset matkustajat toissapäivänä tavatessamme tiesivät, ja siitä saatte olla varma, etteivät he ole metsänriistan nimellistäkään sinne jättäneet.
— Hyvin toki saattaisi olla mahdollista, että linnut siellä keräilivät otusten tähteitä.
— Luuletteko te sitten, että luut ja lihan tähteet yhtään ainoata päivää säilyisivät näillä preerioilla? Sudet ne kyllä kaluavat niin puti puhtaaksi, ettei niistä jää edes muurahaiselle maistiaisiksi. — Ei, ei, siinä viidakossa olisi ollut kaikkea muuta kuin turvallista levähtää! Päivän valetessa otan minä itse vartioimisen huolekseni, sillä tuskinpa vain sitä ennen punanahkat, jos niitä todellakin siellä piileskeli, näyttäytyvät. Jospa ne vain tulisivat! Olisipa todellakin hupaista taaskin nähdä edes parinkaan heistä maahan lysähtävän kuoleman korina kurkussa!
— Sanokaapas, Hopkins, mistä te oikeastaan olette niin suuttunut punanahkoille? uteli Tom. — Totta tosiaan en heitä minäkään suosi enkä milloinkaan ole tyytyväisempi kuin silloin, kun en heistä kuule hiiren hiiskausta. Mutta en minä kuitenkaan heitä niin silmittömästi vihaa kuin te. Ei heitä kovin voi siitä moittia, etteivät he ole meille mielissään — sillä emmehän mekään ole heitä hyvästi kohdelleet.