— Puolustakaa heitä vielä! sähisi Hopkins hammasta purren, — Tom, jos te olisitte heidän tähtensä kärsinyt sen, mitä minun on täytynyt kärsiä, jos te minun laillani olisitte nähnyt, mitenkä heidän julmat kätensä hävittivät kaikki, mikä minulle oli rakasta ja kallista tässä maailmassa, niin olisitte te samoin kuin minäkin heidän verivihollisensa ja vannonut heille ikuista, loppumatonta kostoa! — Mutta pois entisyyden synkät, haihtumattomat kuvat! Me olemme vielä punaihoisten hirviöiden alueella ja meillä on täysi syy olla varovaiset ja säästää voimiamme vaaran hetkeksi. Ruvetkaamme nyt siis levolle, että jaksamme pitää silmämme auki ja korvamme höröllään, sitten kun on meidän vuoromme vartioida!
Kohtapa olivatkin miehet vaippoihinsa kääriytyneinä, — vieressä ladatut pyssyt ja puukot höllästi tupessaan maassa rivissä, — saadaksensa virkistävästä unesta vereksiä voimia uusiin ponnistuksiin ja uusiin vaaroihin, kunnes tähdet ilmaisivat keskiyön tulleeksi ja siihenastiset vahdit herättivät toverinsa saadaksensa hekin vuorostaan painaa raskaat silmänluomensa kiini.
— Ettekö ole huomannut mitään epäiltävää, Bob? kysyi Hopkins vahtivuoroa vaihtaessaan.
— En mitään, paitsi pari sutta, jotka lännenpuolelta hiiviskelivät leirimme ympärillä. Näin ne useita kertoja valoisamman taivaanrannan puolelta — mutta ne eivät tulleet kovin lähelle. Preeriasusihan yleensä onkin viekas ja pelkurimainen peto.
— Oletteko ihan varma, että ne olivat susia? Näittekö koko elävän — suipon pään — tuuhean hännän?
— En oikein selvästi. Minusta näytti niinkuin ne kääntyisivät tänne meihin päin, sillä ruumiin rajaviivat olivat pyöreät.
Johtaja pudisti päätään arveluttavasti.
— Bob — hän kuiskasi — pelkään, että vielä ennen aamunkoittoa käy arolla aika hilske. Olette ehkä oikeassa, että ne ovat susia, vaan eivät harmaita preeriasusia, vaan pawneeloupeja tai sitäkin pahempia, vuoristojen hyeenoja, verenhimoisia mustajalkoja! — Mutta samapa se, eivät he meitä kuitenkaan odottamatta herätä eikä ruohikkoa tässä punaa ainoastaan meidän veremme. Tarkastakaa pyssyjänne, miehet — hän lisäsi hiljemmin — ja sitten viedään hevoset ja muulit vaunulinnamme sisäpuolelle. Jollei vihollisia ole kovin paljoa ja heidän mielestänsä lienemme turvan takana, niin ehkäpä he eivät hyökkääkkään. Kyllä minä ne pelkuriheittiöt tunnen — jollei vain ole kylliksi saaliin toivoa ja vaara liiaksi heidän omia päänahkojaan uhannee, niin he mieluimmin pysytteleivät ulompana niinkuin susi vainutessaan rautaa pyydyksessä. Turmio heille!
Johtajan määräyksestä siirrettiin muulit ja hevoset vaunujen sisäpuolelle. Olettaen vihollisen todellakin heitä piirittävän, määrättiin joka miehelle varma paikkansa, johon he pyssy kainalossa laskeutuivat nukkumaan ollakseen tarpeen vaatiessa paikalla valmiita. Hetkisen kuluttua ilmoitti jo nukkuvain säännöllinen hengittäminen, jota vain silloin tällöin eläinten kavion kuoputus keskeytti, miten vähän vaaroihin tottuneet kulkijat välittivät verivihollistensa läheisyydestä, ja miten he jo olivat tottuneet ajattelemaankin, että pyssyn laukaus ja intiaanien kimakka sotahuuto minä hetkenä hyvänsä heidät yhtäkkiä herättää.
Hopkins tiesi paremmin kuin toiset, mikä heillä oli odotettavissa, jos he antaisivat kavalain vihollistensa heidät viekkaasti voittaa. Viettäen lapsuutensa lännen vakoilijain keskuudessa, oli hän tarkoin perehtynyt intiaanien sotatemppuihin. Murhaten ja ryöstäen oli joukko siouxeja kulkenut hänen kotiseutunsa läpi ja karkoittanut hänetkin vanhempainsa kodista. Silloin hän oli vannonut verisesti sen kostavansa punaihoisille. Miten hän valansa piti, osottaa se kauhu, jonka hän, "verikäsi" — joksi intiaanit häntä nimittivät — oli herättänyt aron kesyttömissä pojissa, varsinkin kun he, huolimatta monista, tarkoin mietityistä hyökkäyksistään, eivät milloinkaan voittaneet häntä. Siitäpä syystä häntä pidettiinkin erinomaisena noitana.