Hopkins oli varma, että vihollinen, jos se kerran likettyellä oli, oli lähettänyt vakoilijoita leiriä tarkastamaan, vaan ei kuitenkaan ennen päivän kajoa uskaltaisi hyökätä. Hän meni rauhallisesti vahtipaikalleen ja heittihe pitkäkseen ruohikkoon niinkuin edellisetkin vartijat. Muutamia minuuttia hän vain odotti ja hiipi sitten kuin kissa kohottamatta ruumistaan tuumankaan vertaa yön vienossa tuulessa aaltoilevasta ruohikosta, hiipi länteen päin noin parinkymmenen askelen päässä olevalle kynnäälle, josta hän paikalla saattoi huomata, mitä erikoista arolla tapahtui.
Aava, aukea aro oli äänetön kuin hauta. Silloin tällöin ulvahti vain yksinäinen susi, joka hirveä ajaessa oli eksynyt toisista ja tuntui kuulostavan vastausta valituksiinsa. Höröllä korvin kuunteli Hopkins tuttua ääntä, etteihän se vain ollutkin hyökkäysmerkki.
Punaihoiset olivatkin paljoa lähempänä kuin peninkulmain päässä ulvova susi. Sen hän pian älysi. Sillä samassa sukeltautui pää ruohikosta tuskin viidentoista askelen päässä hänestä ja tähysteli varovaisesti ja tarkkaan sitä paikkaa, johon hän ensin oli laskeutunut. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen — ennenkun Hopkins oli ennättänyt päättää, mitä tehdä, katosi se taas ja kiusallinen hiljaisuus vallitsi avaralla lakeudella.
Tuskallisen kiihtyneenä odotti johtaja, jonka epäluulo siis oli toteutunut, pienintäkin liikettä ampuakseen varoituslaukauksen. Työläästi kului aika. Viimeinkin nousi aamutähti itäiseltä taivaalta ja hän odotti kohtalon ratkaisua. Pyssy kädessä hän levollisena odotti vihollisen ilmestymistä. Ei kestänytkään kaukaa, kun vakoilijan pää toistamiseen ilmausi ihan samasta paikasta kuin ensi kerrallakin, ikäänkuin hän ei olisi siitä minnekkään hievahtanut. Tuskin Hopkins ennätti nähdä intiaanin päälaen, kun hänen varman pyssynsä laukaus katkaisi hiljaisuuden, ja väijyvä vihollinen ääntä päästämättä kellahti pitkään ruohikkoon. Kuin taikaiskusta ilmestyi hilskettä ja vilinää koko aavikolla, joka suunnalta kajahteli intiaanien kimeä sotahuuto aivan kuin manalaiset olisivat väkensä taisteluun lähettäneet, joka suunnalta vilahteli punaisia, liekehtiviä tulia, pyssyt paukkuivat, tanner tömisi ja tummat, surmaa uhkaavat olennot kiitelivät yli lakeuden kuin koston kamalat henget. Keskellä oli Hopkins. Iskien pyssynperällä lähimpänä ryntäävän intiaanin maahan, hän notkeana harppaili toveriensa luo.
Santa-Fén kauppiaat eivät muuten ollenkaan hämmästyneet vihollisen yhtäkkistä hyökkäystä, sillä jokainen oli määräpaikallaan. Säästäen vain sitä puolta, jossa tiesivät johtajan olevan, kumahti laukaus toisensa perästä heidän oivallisista pyssyistään, ja monen kirjavasulkaisen ja maalilla koristetun sotilaan sotahuuto muuttui kuolemankorinaksi hänen hypähtäessään tomahawkia heiluttaen — siellä hän virui ruumiina ruohikossa, jota sydänverellään punasi. [Tomahawk (lue tomahook) Pohjois-Ameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen sotatappara.] Ainoastaan kymmenen hurjistunutta metsäläistä tunkihe vaunuihin asti, Etumaisinta kohti kohotti Bob surmaavan tuliluikkunsa ja luoti musersi hänen otsansa. Samassa hyppäsi Hopkins aisan yli vaunulinnoitukseen. Valkoisten puukot ja pyssynperät vastaanottivat hyökkääviä intiaania. Kuolevain ja haavoitettujen valituksia ja punaihoisten hurjaa, korvia särkevää sotakirkunaa kuului sekaisin. Hetkisen taistelivat molemmat puolueet vihan vimmassa, hevoset ja muulit potkivat villiytyneinä ja kamala mellakka siitä yhä yltyi.
Hopkins raivosi pyssyineen hyökkääjien keskellä. Hän oli juuri pyssynsä perällä hurjasti iskenyt joukkueen johtaja — "Iltistä", sillä se oli juuri hän, joka sotureineen oli hyökännyt karavaanin kimppuun — ja, tempaisten tomahawkin kaatuneen kädestä hän kääntyi solakkaan intiaaniin, jolla jo oli puukko valmiina kuolemaniskuun, kun intiaani vilkaisi edessään seisovaan valkoiseen mieheen ja kauhistuneena peräytyi. "Verikäsi", ärjäsi hän vapisten, sillä hän oli tuntenut kansansa verivihollisen, ja kaatui samassa pää halki valkoisen miehen koston uhrina.
Kuin taikaisku huumasi pelätty nimi aavikon kesyttömät asukkaat — pelästyneinä he tähystelivät ympärilleen ja pakenivat hurjina sitä kättä, jonka he luulivat voimakkainta voimakkaammaksi ja väkevintä väkevämmäksi. Yhtä nopeasti ja yhtäkkiä kuin he olivat tulleet, he hävisivätkin ja kohta ainoastaan haavoitettujen vaikeroiminen katkaisi kammoksuttavan hiljaisuuden.
Valkoihoiset eivät kuitenkaan luottaneet intiaanien pakoon, ja nouseva aamuaurinko valaisi heidän pyssynpiippujaan, ikäänkuin he vieläkin odottaisivat kamalan vihollisen hyökkäystä. Mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään.
Autio ja äänetön oli aavikko heräävän auringon valossa. Ja ainoastaan vaunulinnoituksen ympärillä osotti tallattu, verinen ruoho, että rajut kiihkot olivat siinä raivonneet, viha ja tappelu riehuneet.
Punaihoiset olivat mukanansa vieneet kuolleensa ja haavoitettunsa; varuksessa oli vain kaksi Hopkinsin voittamaa intiaania. Hän muisti kostonsa uhrit. Otettuansa päänahkan toiselta ja sidottuaan sen, verisen voitonmerkkinsä, luotisäiliöönsä tarttui hän nuoren päällikön tukkaan, jonka tottuneesti pyöräytti vasemman kätensä etu- ja keskisormensa ympäri. Mutta silloin avasi kuolleeksi luultu yhtäkkiä suuret, tummat silmänsä ja tuijotti häneen hurjasti. Hopkins arveli paikalla pistää hänet kuolijaaksi ja puukko jo kohosi kädessä; mutta yhtäkkiä hän muutti mielensä, pisti aseen tuppeen, tarttui "lltiksen" käsivarsiin ja vastustamatta sitoi häneltä kädet selän taakse. Vasta vähitellen päällikkö tointui. Älytessään asemansa hän kohottihe ja katseli vangitsijoitaan ylpeästi ja halveksien, voitonriemuissaan tuon tuostaankin vilkaisten vyöhönsä.