— Kenenkä päänahka sinulla on vyössäsi, lurjus? huusi Bob niehentyen lähemmäksi intiaania ja tutkivasti häntä tähystellen. — Missä on Tom — hä, missä Tom on?
Hopkins niinkuin kaikki muutkin hypähti säikähtäen seisalleen ja katseli ympärilleen. Neljä vaarallisesti haavoitettua virui muutaman vaunun vieressä — mutta Tom ei ollut siellä. Pahaa aavistaen riensi johtaja kadonneen yölliselle vahtipaikalle. Hänen pelkonsa oli kauhealla tavalla toteutunut. Verissään makasi siinä ystävä, silminnähtävästi tomahawkin lävistämänä ja sitten päänahka irroitettuna. Hammasta purren hyppäsi Hopkins vankinsa luo. Ja nähdessään hänen voitonriemuisen katseensa pääsi rajattoman vihan huudahdus hänen huuliltaan — mutta vielä sittenkin hän jaksoi hillittäytyä, Hiljaa, tuskin kuuluvasti hän virkkoi tovereilleen:
— Tulkaa — lähdetään!
— Entä mitä tehdään tuolle pöyhkeilevälle heittiölle, jonka vyössä riippuu paraan ystävämme päänahka? kysyi vanha Bob, vihasta väristen. — Mikä teille pisti päähän säästäessänne punaihoista, joka ansaitsisi kymmenkertaisen kuoleman, kun muuten olette valmis surmaamaan kaikki, mikä vain on intiaanin nimellistä? Miksi menettelette tässä kuin autuutenne siitä riippuisi?
— Hän saa kymmenkertaisen kuoleman, kuten toivotte, Bob! vastasi Hopkins käheästi nauraen. — Vaan ei meidän kädestä! Me viemme hänet mukanamme siirtoloihin.
— Siirtoloihinko? Ettäkö hänet siellä pannaan vankeuteen, tutkitaan ja päästetään vapauteen varoitukset saatuaan? Enpä toden totta, Hopkins, teitä enää tunne!
— Kuulkaa, mies! sanoi johtaja ja ilkeä ilme levisi hänen kasvoilleen. — Te tiedätte minun vannoneen ikuista sotaa punanahkoja vastaan ja te tiedätte syyn, miksi sen olen tehnyt. Mutta mitä minua hyödyttää surmata hänet ja ripustaa hänen päänahkansa majani seinälle entisten kuudenkymmenviiden lisäksi? Eihän se ole kuin yksi enemmän. Satojen pitää kaatua, tuhansienkin, ennenkun kostoni on täytetty! Jos hänen kauttansa voin koko rodun hävittää, silloin, Bob, te näette, että minä hänet riemuiten uhraan isä- ja äiti-poloiseni muistolle — hän on se välikappale, jonka kautta minä pyrin päämaalini saavuttamaan.
— Niinkö? sanoi Bob, jolle alkoi selvitä johtajan tarkoitus. — Pitääkö hänen kulettaa rokko sukuansa hävittämään?
— Oikein arvasitte! Niin pian kun häneen tuhoava tauti on tarttunut, saakoon hän aseensa takaisin, nouskoon nopeimman hevoseni selkään — olkoon vapaa! Kostotar sitten hänen askeleensa ohjatkoon ja hänen polkunsa suojelkoon, että hän pian heimonsa luokse ennättää! ja kun suunnitelmani onnistuu, kun heidän keskuudessaan myrkky leviää ja rutto riehuu, jälettömiin hävittäen perheitä, kyliä, koko heimoja, silloin, Bob, minä vasta voin sanoa täyttäneen valani, velkani suorittaneeni!
Tarkkaavasti nuori päällikkö kuunteli vihollistensa puhetta, mutta kun hän ei ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä, jäi häneltä puhe käsittämättä. Nähdessään valkoihoisten hommautuvan matkaa jatkamaan hän luuli heidän kulettavan hänet asuinpaikoilleen ja siellä intiaanien tavalla polttavan hänet paaluun sidottuna. Lujasti päättäen kuolla kuin mies, hän lauleli vain pilkka- ja sotalaulujaan, kun häntä vaunuihin nostettiin, ja luetteli niitä valkoihoisia vihollisia, jotka hänen isänsä oli surmannut, ja joiden päänahkat riippuivat isän majassa.