Sillaikana Sanla-Fén kauppiaat hautasivat kaatuneen toverinsa ruumiin, valjastivat muulit ja peittelivät huolellisesti haavoittuneet vaunuihin laitetuille vuoteille, hoitaen heitä hellästi kaiken matkaa. Hopkinsin täytyi taas asettua retken johtajaksi ja vangitsemansa intiaanin hän uskoi vanhan Bobin hoitoon.
Karavaani lähti liikkeelle ja saapui muutamissa päivissä Missouri-nimisen valtion rajoille.
* * * * *
Kolmen kuukauden kuluttua palasivat intiaani-nuorukaiset sotaretkeltään. Se oli onnistunut; sillä vaikka he ensi hyökkäyksessä menettivätkin päällikkönsä ja muutamia tovereitaan, vei heidät heti sen jälkeen onnellinen sattumus espanjalaisseurueen jälille, joka kuletti suurta muulilaumaa Yhdysvaltoihin. Päiväkausia he kulkivat heidän jälestään entisten tappioidensa opettamina ja joka yö he hiiviskelivät heidän leirinuotionsa ympärillä, kunnes meksikolaiset muutamana kostean kylmänä, sateisena yönä nukkuivat vartijoitta. Varomattomuutensa he saivat hengellään maksaa. Surmaamiensa espanjalaisten päänahkain koristamina ja muulikarjaa edellänsä ajaen, he ilomielin ja laulaen voitto- ja sotalaulujaan lähenivät ystäväinsä asumuksia.
Mutta kuolinvirret ja haikeat valitukset kaikuivat heitä vastaan kotoisista majoista. Hautaamattomina viruivat ruumiit Mariavirran rannalla, saastuttaen ilmaa. Järjestystä ei ollut nimeksikään. Rokko raivosi esteettömästi aavikon punaihoisten keskuudessa. Vaivoin saivat nuorukaiset selville, miten kaikki oli tapahtunut. Monta viikkoa sitten oli heidän päällikkönsä, Iltis, vaahtoisen ratsun selässä nelistänyt kotiin, tuskin siksikään voimissaan, että satulassa kesti. Hänen jäsenensä värisivät, ja veri virtasi kuumeisesti hänen suonissaan. Ei yksikään loitsijoista eli heidän lääkäreistään tiennyt, mikä häntä vaivasi; häjy henki oli hänen päälleen puhaltanut — niin he arvelivat — ja sen hengitys polttanut hänen ihonsa. Iltis kuoli kolmen tunnin päästä omaistensa luo palattua ja ne, jotka hänet hautasivat, sairastuivat paikalla. Sitä jatkui seuraavina päivinä, niin että intiaaniraukat jo luulivat suuren hengen heihin suuttuneen siitä, että he kuolleensa maahan hautasivat. Siitä lähtien he jättivät ruumiit hautaamatta, saastuttivat siten ilman ja saivat aikaan ruton, joka uhkasi hävittää koko suvun. Lisäksi he vielä ihan järettömällä tavalla hoitivat sairaitaan: pitivät heitä ensin kuumassa löylyssä ja paikalla sen jälkeen pistivät haaleassa jokivedessä. Jälelle jääneet olivat vihdoin kauhusta järkensä menettää. He pakenivat Kalliovuorten synkkiin rotkoihin ja jättivät omaisensa kotkain ja susien saaliiksi.
Vuosikauteen ei yksikään intiaani uskaltanut jalkaansa astua häjyjen henkien rankaisemaan paikkaan. Mutta kun lumi seuraavana kevännä suli, ja ruoho ja moniväriset sievät metsäkukat kohottivat päätään vaalenneiden luiden ja lyhistyneiden majain välistä, kohosi eräänä iltana entisen asumuskunnan keskeltä kirkas, liekehtivä tuli ja sen tuulessa hulmuehtiva valo oudosti valaisi ympäröivää tasankoa. Yksinäinen valkea metsästäjä loikoi tulen vieressä, tuijottaen mietteissään hiiltyviin kekäleihin. Vasta sitten hän vakavista ajatuksistaan heräsi, kun tuli jo alkoi häntä polttaa. Paalun toisensa perästä hän kiskaisi vieressään olevasta wigwamista ja viskasi tulen syötiksi. Unta ei tullut miehen silmiin. —
Kun aurinko seuraavana aamuna tulipunaisena kohosi puiden latvain taitse, hän nousi, katsoi kauvan ja katsoi tutkivasti ympärilleen ikäänkuin olisi mielellään laskenut tannerta peittävät mahdottomat luukasat. Väristen hän kääri tiukempaan ympärilleen vaippansa, jota hän intiaanien tapaan kantoi vyöllään, nosti pyssyn olalleen ja lähti äänetönnä itään päin. — Se oli "verikäsi".
Oliko valkea mies menetellyt jalosti ja oikein?
Sillinpyynnistä.
— Kuulehan Doggerbank, — sanoi muuan merimies istuessaan kumollaan olevalla veneellä ja puhellen kaksitoistavuotiaan poikansa kanssa, joka tarkkaavasti kuunteli joka sanaa, — nyt minä kerron sinulle, mistä sinä olet nimesi saanut. Mahdat sitä mielelläsikin kuunnella, kunhan tiedät, että se oli minun ensimmäinen ja viimeinen retkeni dogger-nimisellä kalastaja-aluksella. [Doggerbank (Koirasärkkä) on nimeltään Pohjanmeressä oleva hiekkasärkkä Yorkshiren ja Jyllannin välillä. Dogger on myöskin suurten hollantilaisten kalastajaveneiden nimi, jotka kulkevat sitä väliä.]