Minä olen Yarmouthista niinkuin isäni ja isoisänikin. Hädin tuskin olin seitsenvuotias — se oli keväällä 1773 — kun muutamana päivänä isäni tuli minun luokseni ja sanoi: "James, sinun pitää nyt lähteä mukaan kalanpyyntiin!" Siitä on viisiviidettä vuotta, mutta vielä nytkin muistan, miten sydämmeni läpätti. Kaikki ihmiset olivat saaneet jalat alleen ja puuhasivat rannassa alusten ympärillä. Mikä siinä verkkoja korjasi, mikä valmisti tynnyriä, mikä suolasäkkejä aluksiin hilasi. Minusta tuntui kuin isäni sanat olisivat yhtäkkiä tehneet minusta aikamiehen ja minäkin pakkelehdin joka paikkaan. Milloin pinkasin kattilain viereen, joissa tammenkuorta keitettiin, milloin olin auttavinani verkkojen paikkuussa, jotka sitten kastettiin paksussa ruskeassa nesteessä, että vahvuisivat — niin, minä kipelehdin joka paikassa, ja vaikka minua välistä poiskin sysäistiin ja kerran jalalleni polaistiin, että kotvan varpaita vihavoi, en siitä viisastunut. Kun kaikki viho viimein olivat valmiit ja jokainen paikallaan, työnnettiin alukset vesille ilohuutojen raikuessa.
Yhtymäpaikkana oli, kuten tavallisestikin, Fairsaari Shetlannin ja Orkneysaarten välissä ja meidän sillialus joka oli muita nopeakulkuisempi, oli heti edellä kaikista muista. [Sillialus rakennetaan erityisesti sillinpyyntiä varten; sen peräosa on leveä ja on siinä suuri masto, jossa on kolme purjetta, ja lisäksi pienempi masto.] Kun isäni, joka hyvin tarkasti tunsi ne matkat, illemmalla meille selitti, että olimme purjehtineet liiaksi itään päin ja olimme viisitoista syltä Doggerbankin, hiekkasärkän, yläpuolella, olin näkevinäni etäällä pitkän pituisen valojuovan väräjävän ja hieroin silmiäni. Alussa oli meri ihan musta, mutta yhtäkkiä aallot välkkyivät.
"Silliä!" huusi perämies ja useat muut yhtyivät.
Minä olin ihan haltijoissani. Ajattelematta hituistakaan valaa, jonka jokainen kalastaja lähtiessään vannoo, ettei näet vedä merestä yhtään ainoata kalaa ennen juhannusta, valtasi minut aivan kokonaan ajatus saada sen vuoden ensimmäinen silli. Oli tosin kesäkuun 24 päivä, vaan keskiyöhön oli vielä aikaa — eikä kellekkään juohtunut mieleenkään laskea verkkoja veteen. Edessämme uiva taaja parvi näytti kuitenkin estävän etenemisemme. Useimmat veneemme miehet olivat töissään, toiset näytti eloisa, pohjaton meri ihan lumonneen, sillä veden tummalla pinnalla välähteli kirkkaita silmiä ja loistavia suomuksia. Kukaan ei älynnyt minua. Huomaamatta minä hiivin aluksen keulapuolelle ja pistin kalavirtaan äitini antaman päähineen, jonka olin sitonut keppiin. Kun sitä vedin ylös, oli se ihmeesti raskas, niin että minulla oli henki salpautua. Juoksin lyhtyjen luo ja näin saaliini joukossa tavattoman suuren, alta hopeanharmaan, päältä vihreän sillin, joita hollantilaiset nimittävät vihreiksi silleiksi (groeae Harings) ja joiden kutuaikanaan kesäkuussa sanotaan parantavan kaikki taudit. [Niin tietää tarina. Kesäkuussa saatu silli on muuten maukkaampi, suurempi ja lihavampi kuin heinäkuun silli.] Kun minä vielä saalistani ihailin ja ihmettelin, ryntäsi toinen laivamies luokseni vihan vimmassa.
"Riiviö", karjasi hän, "siinä se nyt on koko kalastuksemme! Sinä olet ottanut sillien kuninkaan!"
Isäni tempasi lakin kädestäni ja viskasi sen mereen kaloineen päivineen.
"Siitä se apu lekahtaa", valitti venemies päätään pudistellen. "Kun silli vain vedestä nostetaan, on se kuollut. Eikä se tuokaan voi kohtaloaan välttää. Ei se nyt enää ensi kevännä johda meidän luoksemme toveriparveaan. Totta totisesti ei tyhjää tynnyriä maksa tämänpäiväinen kalastuksemme!"
Siitä hetkestä miehistö kohteli minua pahasti. Mutta sinä vuonna saatiinkin silliä erinomaisen paljo, enemmän kuin miesmuistiin. Meidän verkot ne vain repeilivät niin pian kun ne mereen heitettiin. Kaikki olivat minulle niin vihoissaan, että isäni töin tuskin voi minua suojella. Entäpä kun vielä kotonakin katsottiin minuun kierosti. — Sitä en enää jaksanut kestää ja muutamana päivänä minä jätin lapsuuden kotini etsiäkseni työtä muualta. Mistään en sitä saanut — siksi oli jo minun sillinpyyntini levinnyt naapuristoon. Olin joutua epätoivoon — ja seuraavana vuonna minä olin laivapoikana muutamassa kaapparissa! [Kaappari on laiva, jonka isänmaan ystävät sota-aikana varustavat vihollisen laivoja ryöstämään (kaappaamaan). Mutta jos laivalla ei ole meripäällikkökunnan suostumusta, pidetään kaappaamista merirosvoutena.]
Koko merelläoloaikani olen kaihoten kaivannut kotoisten kalastajain aluksia, alati surumielin ajatellut kantta, jossa kalain suomukset kauniisti välkkyvät auringonvalossa, vaimojen ilonkyyneleitä miesten palatessa sillinpyynnistä, lasten riemua, kun he jo kaukaa näkevät aluksien tulevan, jotka mukanansa tuovat rikkautta ja ylellisyyttä…
— Entäpäs kun saalis milloin on huono? kysäsi kiihkeästi tarkkaavainen poika.