Eräällä viikolla sitten retkue näytteli Monterey-nimisessä kaupungissa, joka on kuuluisa hienonhienoista hotelleistaan, koska ne ovat täynnä parempien ihmisten kermaa. Ja eräässä niistä asusti muuan polo-joukkue New Yorkista. Eikä polo-joukkueen johtaja ollut kukaan muu kuin Charlie Breene kuuluisasta ja varakkaasta Breenen suvusta.
Eräänä päivänä polo-joukkue oli noussut varhain aamuharjoituksiin, joten he ehtivät illaksi tulla tavallista enemmän humalaan. Ja sitten he illalla lähtivät kaupungille ja menivät katsomaan Frederick Morganin näytelmäseuran esitystä. Mutta he kiinnittivät varsin vähän huomiota juoneen ja tekivät raakoja huomautuksia näyttelijöille, ja kun roisto yritti hyökätä herra Morganin kimppuun, niin Charlie Breene huusi: "Lyö sitä turnyyriin!"
No, asiat kehittyivät pahaa pahemmiksi, kunnes vihdoin Dorothy esiintyi palvelijattaren osassa, joka vastasi puhelimessa. Ja sitten polo-joukkue alkoi istua paikoillaan ja kiinnittää huomiotansa näytelmään. Ja heidän innostuksensa Dorothyyn nousi hyppäyksin ja harppauksin, ja kun hän poistui näyttämöltä, eivät he edes olisi tahtoneet sallia esityksen jatkuakaan. Luulen siis todellakin, että "elämän" oppimisen sittenkin oli täytynyt kehittää Dorothyn taidetta.
Ja kun polo-joukkue oli tutkinut ohjelmiaan nähdäkseen, kuka Dorothy oli, virittivät he pienen yksiäänisen laulun, hoilaten: "Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn!" eikä millään voitu tukkia heidän suutaan. Mutta he olivat niin huomattavaa väkeä, ettei heitä voitu heittää ulos, minkä vuoksi herra Morganin täytyi lopuksi lähettää Dorothy katsomon etupenkkeihin istumaan polon pelaajain kanssa pitääkseen heidät hiljaisina, jotta hän voi näytellä. Eikä Dorothya tarvittu enää näyttämöllä, koska puhelin oli jo soinut näytelmässä viimeisen kerran.
Ja heti kun Dorothy saapui polo-joukkueen luo, asettuivat he ja esiintyivät ihan herrasmiehinä, varsinkin Charlie Breene, sillä hän näkyi silmittömästi rakastuneen Dorothyyn heti ensi silmäyksellä. Mutta sittenkin kun Charlie oli asettunut, pyrki likööri yhä pinnalle, ja hän huokaili aivan raskaita huokauksia Dorothyyn päin ja jupisi hänen tuolinsa selkään nojaten huomautuksia, joilla ei näkynyt olevan mitään yhteyttä keskenään. Ja sellainen aina tuskastuttaa Dorothyn kaltaista tyttöä. Siksipä hän, kun he esityksen jälkeen kutsuivat häntä mukaansa samppanjaillalliselle, livahti tiehensä lähteäkseen ulos äveriään miehen kanssa. Ja Dorothy sanoo, että miljonäärien perässä juokseminen on siitä pitäen ollut hänen erikoisalansa.
No, seuraavana päivänä polo-joukkue matkusti etelään, mutta Charlie Breene ei unohtanut tyttöä, josta hän oli oppinut välittämään. Sillä hän kirjoitti hänelle kirjeen, kehoittaen häntä heti matkustamaan New Yorkiin ja menemään Ziegfieldin koomilliseen teatteriin, jossa hän myöhemmin hänet tapaisi. Ja kirjeessä oli "suosituskirje" eräälle pörssivälittäjälle New Yorkissa, joka tunsi herra Ziegfieldin, sekä tuhannen dollarin shekki. Mutta Dorothy ei pannut mitään huomiota kirjeeseen tai shekkiin, koska Dorothy suuressa tietämättömyydessään luuli, että ainoastaan valmiit dollarit ja sentit olivat rahaa. Tarkoitan, että minun laitani on ihan päinvastoin, koska minä aina näyn tajuavan moiset asiat vaistomaisesti.
Mutta eräänä iltana, kun Dorothy ja seurueen primadonna sulloivat tavaroitaan Sacramentoon lähteäkseen, sattui Dorothyn käteen Charlie Breenen kirje. Niin hän näytti sen primadonnalle. Ja tämä primadonna kuului kerran nuoruutensa kukkeudessa tavanneen varakkaan ja mahtavan puutavarakauppiaan, joten hän tiesi, mitä shekki oli, selitti kaikki Dorothylle ja kehoitti häntä lähtemään New Yorkiin ja tekemään kaikki, mitä se herrasmies käski.
Ja hän auttoi Dorothyn valmiiksi kotiompelijattaren avulla, joka muuten
Sacramentossa astuikin junasta.
Mutta kun tuli aika lähteä New Yorkiin, tuumi Dorothy, että herra Morgan sittenkin oli tosiaan tehnyt kaiken voitavansa kehittääkseen hänen taidettaan, minkä vuoksi Dorothy osti hänelle kultanuppisen kävelykepin. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka antaa herrasmiehille lahjoja. Mutta minä koetan tosiaan olla häntä moittimatta, koska minulla on hyvin laaja sydän ja aina käytän sielutietoa, joten minä käsitän, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi sellaista välttää, jos heidän vaistonsa ovat luonnottomat. Mutta minua melkein pöyristyttää ajatellessani Dorothy-parkaa lähtemässä ypöyksinään isokokoiseen, häntä nokkelammista tytöistä vilisevään kaupunkiin, vähemmän kuin tuhat dollaria taskussaan ja aivoissa tositeossa väärät käsitykset kaikesta.
Kahdeksas luku