No, tietysti hän oli vallan liiankin dramaattinen päästäkseen koomilliseen teatteriin, mutta hän ei voinut esiintyä dramaattisessa draamassa, kun hänellä oli kovin tuntuva eurooppalainen murre. Mutta heti kun hän oppisi puhumaan amerikkalaisemmin, näyttäisi hän tulkinnallaan meille amerikkalaisille, mitä herra Strindbergin kaltaiset suuret kirjailijat tarkoittivat. Ja hän saattoi tuskin odottaa päästäkseen koomilliseen teatteriin ja tavatakseen siellä varakkaita kaupanvälittäjiä, jotka ovat ihastuneet taiteeseen ja rahoittaisivat hänen oman seurueensa.
Eipä ihme, että hän koko pyöreän pöydän mielestä oli jumalallinen. Ja Peter Hood, joka hänet keksi, ei näkynyt koskaan voivan päästä siitä lumouksesta irti. Sillä heti ensi iltana, kun hän tytön tapasi, hän toi hänet erääseen niistä kirjallisista illatsuista, joissa Algonquinin kirjailijat, vaivattuaan kaiken päivää aivojaan ollakseen huvittavia, edelleen vaivaavat aivojaan kaiken yötä keksimällä niinsanottuja sana-arvoituksia, koska he eivät koskaan näy istahtavan lepäämään.
Ja sitten erään sellaisen huvittavan sana-arvoituksen keskellä muuan niistä suurista kirjailijoista, joka oli sen keksinyt, innostui menestyksestään ja pudotti palavan kynttilän yhteen niistä näppäristä paperilakeista, joita saadaan makeislaatikoista. Silloin paperilakit syttyivät tuleen, ja jokaisen täytyi rynnätä ulos pakokauhun vallassa. Mutta kun he kaikki olivat päässeet ulos kadulle ja laskivat lukumääräänsä, huomasivat he, että yksi joukosta oli poissa. Ja lopuksi he saivat selville, että se oli se venäläinen kreivitär, ja Peter Hood päätti, että niin kauan kuin hän oli hänen saattajanaan, täytyi hänen todella tehdä jotakin pelastaakseen hänen henkensä. Ja kun hän palasi palavaan rakennukseen ja saapui siihen huoneeseen, jossa tuli oli irti, istui kreivitär siellä nojatuolissa tuijottaen haaveillen valheeseen ja lausuen ihan selvällä äänellä: "Eivätkö liekit olekin ihania?"
No, kun Peter Hood kuuli hänen sanovan sellaista sellaisella hetkellä, niin hän tiesi, ettei hän ollut muiden kauniiden tyttöjen kaltainen. Sillä hänellä oli niiden lisäksi sielu. Ja hän seisoi siinä häikäistyneenä ja katseli kreivittäreen. Mutta pian olivat kaikki paperilakit hiiltyneet ja tuli sammunut. No, siitä hetkestä asti he kaikki käsittivät, että kreivitär oli nero. Hän oli siis tyttö, josta koko pyöreä pöytä haaveili siihen aikaan, kun Dorothy saapui Algonquiniin. Ja he kaikki yrittelivät sopia herra Ziegfieldin kanssa siitä, että hän ottaisi tytön puheilleen, mutta herra Ziegfield näkyi aina olevan poissa. Mikä ihme siis, että he nauroivat Dorothyn kaltaiselle tytölle?
Sitten seuraavana aamuna Dorothy soitti Charlie Breenen välittäjäystävälle, ilmoittaen, että hänellä oli suosituskirje hänelle. Ja haastellessaan Dorothyn kanssa puhelimitse tämä oli enemmän kuin iloinen, koska ei ole mitään, mistä pörssivälittäjä todella niin riemuitsee kuin saada hankituksi tytölle puheillepääsy herra Ziegfieldin luo. Ja hän sanoi, että hän tulisi heti noutamaan Dorothyn Ritziin puoliselle. Mutta kun hän tapasi Dorothyn Algonquinin seurustelusalissa, katsoi hän häneen katsomistaan, ja alkoi todella menettää mielenkiintoaan. Sillä nyttemmin oli Dorothy keksinyt Bloomingdalesin liikkeen jalokivimukailuosaston, ja hänen ulkonäkönsä oli tavallista epätavallisempi. Niinpä hän lopuksi veikin hänet taiteelliseen teehuoneeseen, jossa hänen pukeutumistapaansa ei kiinnitettäisi huomiota.
Mutta Dorothy ei osaa säilyttää välittäjän harrastusta. Sillä Dorothy haluaa kai aina välittäjää naurattaa, mikä jo itsessään on kohtalokasta. Tarkoitan, että ainoa tilaisuus, jossa pörssivälittäjät todella haluavat nauraa, on teatterinäytöksien aikana tai milloin he arvopaperipörssissä kertoilevat toisilleen kaksimielisiä kaskuja. Sillä kun pörssivälittäjä tapaa tytön, haluaa hän aina olla vakavampi ja antaa hänelle hyviä neuvoja.
Ensi työkseen välittäjä siis selitti Dorothylle, että New York oli kovin kovin jumalaton paikka. Mutta sensijaan että Dorothy olisi kunnioittavasti kuunnellut, kysyi hän, voisiko herra pörssimies antaa hänelle muutamia hyviä osoitteita. Ja se saattoi keskustelun kokonaan pysähdyksiin. Mutta vihdoin välittäjä unohti hänen erehdyksensä ja kävi myötävätuntoisemmaksi. Ja sitten hän sanoi Dorothylle, että tämän tulisi olla kovin, kovin varuillaan, keitä herrasmiehiä hän tapaisi, ja sitä ennen aina ensin kysyä häneltä. Silloin Dorothy sanoi hänelle, että ainoa, joka oli häntä kiikutellut, oli Algonquinin hissipoika, mutta että hän, jos välittäjällä oli jotakin tuota hissipoikaa vastaan, alkaisi käyttää portaitakin. Nyt mies alkoi tuntea olonsa perin tuskalliseksi tytön kanssa, joka ei mitään kunnioittanut. Mutta vihdoin hän keskittyi ystävyyteensä Charlie Breeneä kohtaan ja lupasi yrittää auttaa Dorothya.
Mutta sitten tulikin ilmi, että tämän pörssivälittäjän ainoa, todellinen tuttavuus herra Ziegfieldin kanssa oli se, että sekä hän että herra Ziegfield käyttivät samaa lakimiestä. Niin hän kutsui Dorothyn ja lakimiehen päivälliselle, ja he ajoivat Arrow Headiin. Ja tämä lakimies katsasti Dorothyn päivällisen ajalla ja sanoi hänelle sitten, että hän vastikään oli suositellut herra Ziegfieldille trokaria, jonka skotlantilainen whiskey osoittausi pelkäksi puuspriiksi, joten hänen suosituksistaan ei olisi kenellekään tytölle mitään hyötyä. Niin ollen asia raukesi.
No, vihdoin Dorothy saavutti sen ajankohdan, jolloin hänen rahansa loppuivat. Mutta Dorothyn köyhyys näkyy olevan siinä, ettei hän vaivaa päätänsä sillä, miten laskut suoritetaan, joten hän vain jatkoi entiseen tapaansa, kuluttaen enimmän aikansa Algonquin-hotellin eteisessä ja tullen yhä tuttavallisemmaksi hissipojan kanssa. Ja jokainen, joka meni hissiin tai tuli hissistä, pysähtyi aina kysymään Dorothyltä: "No neiti Shaw, milloin te menette toimeenne herra Ziegfieldin luo?" kunnes Dorothy lopulta alkoi ihan tuskastua ja senvuoksi eräänä aamuna käveli herra Ziegfieldin toimistoon New Amsterdam Theatreen, teki itsensä tuttavaksi juoksupojan kanssa ja kysyi, voisiko hän hankkia pääsyn herra Ziegfieldin luo. No, juoksupoika käski Dorothyn odottaa, kunnes hän käväisi herra Ziegfieldin toimistossa. Ja vihdoin Dorothy huomasi oven raottuvan. Lopuksi rako hävisi, mutta juoksupoika tuli jälleen ulos ja sanoi Dorothylle, että tällä oli lupa astua sisälle. Ja niin Dorothy sitten tuli tavanneeksi herra Ziegfieldin.
Se, mitä nyt tapahtui Dorothylle, näyttää melkein ihmeeltä. Sillä herra Ziegfield sai hänet esiintymään vallan hyvässä valossa, tarkasti hänet kiireestä kantapäähän, poltteli sikaariaan ja poltteli sikaariaan, ja kirjoitti vihdoin määräyksen herra Jean Buckille, että tämä antaisi tytölle toimen, ja käski Dorothyn saapua maanantaina harjoituksiin.