Mutta silloinpa herra Goldmark sai kuulla, että pariisilainen teatteri on pyhä, jonne ei saa laittaa ilmanvaihtoa ensin menemättä hallituksen arkkitehtikomiteen eteen, joka tahtoo tietää syyn siihen. Sillä Dorothy sanoo, että Pariisin entisinä historjallisina päivinä teatteriyleisö ei välittänyt, mitä se haisteli. Ja ranskalaiset tahtovat pitää kaikki vanhat perinnäistavat voimassa.
Niinpä hallituksen komitee pian ilmoitti herra Goldmarkille, ettemme me amerikkalaiset saa tulla Ranskaan ja rakentaa mitään ilmaläppiä niin historjalaiseen paikkaan kuin Pariisiin. Ja asia alkoi näyttää herra Goldmarkista kovin, kovin synkältä.
Mutta lopuksi muuan vaikutusvaltainen ranskalainen vei hänet syrjään ja sanoi hänelle, että kaikki kyllä olisi järjestettävissä viidelläkymmenellätuhannella frangilla. Ja kun herra Goldmarkin vastustuskyky oli käynyt varsin heikoksi, antoi hän perään ja suoritti ne viisikymmentätuhatta frangia, vallan huokaisten helpotuksesta siinä luulossa, että hänen vastoinkäymisensä olivat vihdoinkin päättyneet.
Mutta eivätpä ne todella olleet päättyneet, sillä vielä samana iltapäivänä ranskalainen ministeriö tuli väliin ja kaappasi sen vaikutusvaltaisen ranskalaisen ja samalla herra Goldmarkin viisikymmentätuhatta frangia. Ja seuraavana aamuna herra Goldmarkilla oli edessään kokonainen uusi ryhmä ranskalaisia hallitusvirkailijoita.
Nyttemmin oli kuitenkin herra Goldmarkin päätös panna eteenottamisensa täytäntöön tullut kaikkein voimakkaimmaksi luonnonlaiksi. Ja hän kiristeli hampaitaan ja uhmasi jokaista uutta ranskalaista hallitusta, mitä koko kesänä esiintyi. Ja hän maksoi ja maksoi nurkumatta. Mutta jokainen, ken tuntee ranskan historjan ja muistaa, kuinka ranskalaiset ministeristöt vaihtelevat päivästä päivään, voi aavistaa, mitä se herra Goldmarkille dollareissa ja senteissä tuli maksamaan.
Mutta aika kului ja päivä vaikeni vihdoin jolloin herra Goldmark oli maksanut niin monelle ranskalaiselle hallitusmiehelle, että se jo suorastaan kyllästytti. Ja olipa joku uuden hallituksen uusi jäsen kuinka vähäpätöinen tahansa, niin kyllä herra Goldmarkin vain oli täytynyt hänelle pulittaa tällöin tai tuolloin.
Asiat järjestyivät siis vihdoinkin. Ja eräänä kirkkaana ja varhaisena aamuna herra Goldmark ryhtyi uudistamaan teatteriansa, kyllin paljon erilaisia laillisia papereja taskussaan voidakseen tukkia melkein jokaisen suun.
No, herra Goldmark tuli lämpiöön, ja siellä olivat hänen työmiehensä häntä odottamassa. Niinpä hän keräsi kokoon parven ranskalaisia levyseppiä ja vei heidät teatteriin. Ja kaikkein ensiksi herra Goldmark oli aikonut käydä historjallisen ranskalaisen peseytymishuoneen kimppuun.
Mutta kun he sinne saapuivat, seisoi ovensuussa vanhanpuoleinen ranskalainen peseytymishuoneen hoitajatar, päättäväinen ilme kasvoillaan ja laillinen paperi kädessä. Eikä kestänyt kauan ennenkuin herra Goldmarkille selvisi, että häntä ranskankielellä haastettiin astumaan sinne matamin kuolleen ruumiin yli. Niinpä lähetettiin nopeasti noutamaan lakimiehiä ja tulkkeja, ja koko tarina selvisi.
Tämä vanhanpuoleinen nainen, jonka nimi oli mademoiselle Dupont, oli nimittäin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut mielettömästi rakastunut erääseen ranskalaiseen mieheen. Mutta kun aikaa kului, saapui vihdoin päivä, jona ranskalaisen miehen oli toteltava omaisiaan ja mentävä naimisiin kihlattunsa kanssa. Ja mademoiselle Dupont oli sitäpaitsi alkanut näyttää iän merkkejä, eikä ollut kiellettävissä, että kiireellinen aika uuden "metieen" (ranskalainen sana, joka merkitsee ammattia) valitsemiseen oli hänelle ehdottomasti tullut. Ja ollakseen varma, ettei hän koskaan kärsisi puutetta, oli ranskalainen mies jäähyväislahjaksi vuokrannut hänelle tuon peseytymishuoneen kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja kun mademoiselle Dupont oli työskennellyt siellä vasta viisitoista vuotta niistä viidestäkolmatta, oli hänellä vielä kymmenen vuotta jäljellä, ja hän piti kiinni oikeuksistaan.