Silloin herra Goldmark otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä, kuten tavallista, ja kysyi, paljonko hän tahtoi. Mutta mademoiselle Dupont vastasi ylpeästi, että hänen metieensä ei ollut myytävänä. Ja herra Goldmark luuli, että hoitajatar vain käytti liikemenettelyä, minkä vuoksi hän tarjosi hänelle enemmän. Mutta se vanhanpuoleinen nainen kieltäytyi yhä. Sitten herra Goldmark tarjosi hänelle enemmän frangeja kuin mitä hän koko elinkautenaan juomarahoina saisi. Mutta nyt hän oli vihdoinkin tavannut vertaisensa. Sillä mademoiselle Dupont ei ainoastaan rakastanut metieetänsä, vaan se oli myöskin tunnelma-asia, koska se oli ainoa muisto hänen ihailijaltaan. Ja hän kieltäytyi myymästä sitä millään hinnalla.
Ja tällöin herra Goldmark sai kokea, että Pariisissa on ranskalaisia henkilöitä, joita ei voida joka käänteessä ostaa ja myydä. Ja he ovat niitä oikeita, todellisia, rehellisiä ranskalaisia, joista me amerikkalaiset aina kuulemme, mutta joita emme tositeossa koskaan tapaa. Sillä me amerikkalaiset kohtaamme miljoonittain sitä toista lajia ja luulemme todella tavanneemme ranskalaisia.
No, kun herra Goldmark kuuli mademoiselle Dupontin päätöksen, näkyi hänen tahdonvoimansa jänne napsahtaneen poikki. Sillä hänestä oli kaikki nyt lopussa, eikä hän juuri voinut puristaa itsestään mitään innostusta amerikkalaiseen elokuvapalatsiin, jossa oli esihistorjallinen pariisilainen peseytymishuone. Sillä kaikissa unelmissaan hän oli nähnyt kaksi tuollaista mukavuuslaitetta, toisen naisille ja toisen herroille, varustettuina ilmanvaihtolaitteilla ja vedellä, joka todella juoksee, niinkuin se juoksee Amerikassa. Eikä hän voinut tyytyä järjestämään asiaa millään muulla tavalla. Näin ollen mademoiselle Dupont osoittautui oljenkorreksi, joka taittoi kamelin seljän, ja herra Goldmark luopui koko yrityksestä ja heitti kaikki sikseen. Ja hän oleskeli vain Pariisissa, kunnes kaikki hänen kuuluisuutensa Amerikassa oli vaihtunut ja hänen mahtavat ystävänsä unohtaneet kaikki hänen kerskailunsa näyttää Ranskan kansalle, minkälainen amerikkalainen elokuvapalatsi tosiaan voi olla.
Ja tällä tavalla Dorothy kulutteli aikaansa Pariisissa kuuntelemalla herra Goldmarkia ja tekemällä huomautuksia Ranskan tasavallasta, kunnes muuan ranskalainen tuomari vihdoin vilkaisi Lesteriin ja myönsi hänelle avioeron. Ja niin Dorothy purjehti takaisin kotiin "Amerikan onnelaan" — vapaana vihdoinkin.
Kolmastoista luku
No, Dorothyn puolisosta tuli lopuksi ajelehtija, ja hän ja Claude ajelehtivat takaisin New Yorkiin ja alkoivat seurata uraa, jolla oli vähimmän vastusta. Ja vähimmän vastusta heidän onnistui tavata eräässä sisäkoristelijain pesässä Läntisen 45. kadun varrella.
Ja Lester kulutti kaiken joutoaikansa yrittämällä päästä herra Abelsin puheille tiedustellakseen, miksi Breenen perhe oli lakkauttanut hänen eläkkeensä, vaikka hänellä olisi ollut niin paljon laittomuustodistuksia heitä vastaan. No, herra Abels oli liian huomattava mies tuhlatakseen aikaansa Lesterin kaltaiselle, mutta Lester ja hänen poikatoverinsa juoruilivat julkisuudessa niin paljon Breenen perhettä vastaan, että Abels vihdoin päätti sallia Lesterin tulla toimistoonsa kuulustellakseen häntä.
Ja Claude rukoili rukoilemistaan, että hän saisi lähteä Lesterin mukaan, koska herra Abels sittenkin oli kovin, kovin voimakas, ja Claude oli sydämestään piintynyt leijonanmetsästäjä.
Lester antoikin sitten lopuksi perään ja salli Clauden tulla mukaan. Ja kun he tulivat herra Abelsin silatuilla mahonkihuonekaluilla sisustettuihin toimistohuoneihin, oli Clauden sävy perin kunnioittava. Sillä Claude arveli säyseää tahtiikkaa käyttämällä ajanpitkään päästävän pitemmälle. Ja kun heille oli osoitettu tuolit, avasi Claude suunsa ja sanoi:
"Herra Abels, meidän mieltämme liikuttaa ollessamme täällä! Lester ja minä usein pitkinä iltoina istuskelemme kotona ja lueskelemme teidän mainioita puheitanne omaksi ylösrakennukseksemme."