Charlie Breenen matka maailman ympäri osoittautui oikein kasvatukseksi, sillä siellä hän hankki kaikki tietonsa, mitä hän on oppinut Sakesta, meskalista, votkasta ja akkaviitasta. Mutta lopuksi kaikkien kansojen juomat alkoivat vaikuttaa häneen Shanghain hospitaalissa. Mutta kesken juoppohulluuttaankin, jonka oppinut nimi on delirimum treements siellä Kiinassa, jolloin muut potilaat näkivät tavallisesti kummallisia eläimiä, kuului Charlie nähneen vain Dorothyn. Ja kuriirilla oli pelkkiä huonoja uutisia Charlien äidille sähkötettävinä.
Mutta vihdoin Charlie ja hänen kuriirinsa saapuivat San Franciscoon lopulta. Ja rouva Breene matkusti Kaliforniaan heitä vastaan, toivoen toivottomuudessakin, että Charlie olisi parantunut. Tarkoitan, ettei hän siitä delirimum treementsistä niin paljoa välittänyt, vaan että hän oikeastaan tarkoitti Dorothya. Sillä hän oli sittenkin äiti, jonka rinnassa sykki äidin rakkaus, ja jos poika nai valikoimansa tytön, saatettiin pojan nimi poistaa hienoston luettelosta.
Ja kun rouva Breene kuuli kuriirilta totuuden, vaipui hän alakuloisuuden syvimpään kuiluun, sillä Dorothy oli jälleen New Yorkissa ja vapaana menemään naimisiin kenen kanssa tahansa. Niinpä hän sinä iltana istui myöhään huoneessaan St. Francisin hotellissa ja kutsui herra Abelsin New Yorkissa puhelimeen, käskien hänen ryhtyä joihinkin ratkaiseviin toimenpiteisiin Dorothyn suhteen ennenkuin Charlie ehtisi New Yorkiin.
Herra Abels kutsutti siis erään toisen vaiteliaista lakiapulaisistaan, joka oli varsin perehtynyt lain kovakouraisempiin pykäliin, ja antoi asian hänen haltuunsa. Ja tämä apuri tuumi, että parasta olisi saada joku pistämään jotakin kiellettyä huumausainetta Dorothyn käsilaukkuun ja kutsua poliisit vangitsemaan Dorothy sen omistamisesta. Sehän toki näyttäisi Charlie Breenelle, minkälaisen tytön hän oli valinnut vast'alkavien lastensa äidiksi. Niinpä eräs salapoliisien palveluksessa oleva naisapulainen pisti sen Dorothyn käsilaukkuun Dover-kerhon naistenhuoneessa, ja siitä oli ihan heidän suunnitelmansa mukaiset tulokset.
Poliisit näetten raahasivat Dorothyn kamariin, jossa hänen täytyi olla yleisten katutyttöjen parissa, ja tyttö, joka oli lähinnä Dorothya, oli värillinen. Ja hänen nimensä oli Lulu, ja hän näkyi haluavan olla varsin tuttavallinen ja tervehti Dorothya sanoilla: "Morjens, mesikakkuni!" Ja Dorothy vastasi; "Morjens!" Ja sitten se neekerityttö sanoi: "Minkä metkun takia ne sinut tänne toivat?"
Dorothy kyllä koetti pidättää kyyneleitään, mutta hän halusi olla kohtelias. Ja kun hän ei siis tahtonut sanoa Lululle olevansa syytön, koska Lulu näytti vallan syylliseltä, niin hän sanoi: "Samasta syystä kai kuin sinutkin." Silloin Lulu avasi suunsa ja sanoi: "Sittenhän taisivat napata 'kärkkymisestä'?" Ja sitten Lulu tuli oikein miettiväiseksi, ja kun hän oli kotvan aikaa miettinyt, sanoi hän Dorothylle: "Mitähän ne yrittää? Tehdäkö siitä lopun?" Tarkoitan, että Lulu näkyi luulevan poliisien ryhtyneen varsin suureen hommaan.
No, minä olen aina leikilläni sanonut, että Dorothy lopulta joutuisi tyrmään, mutta kun hän sitten kerran joutuikin, niin en ollut uskoa korviani. Tarkoitan, että on ihan tyrmistyttävää seurapiirin rouvalle, joka on äiti, kun hänen nimeänsä huudetaan kello neljältä aamulla Lidon kerhossa ja hänelle ilmoitetaan, että hänen paras ystävättärensä on poliisiasemalla. Henry ja minä lähdimme siis heti häntä katsomaan. Mutta meidän saapuessamme oli koko asemalla tuskin ainoatakaan poliisimiestä, jonka sydän täytti virkavelvollisuuttaan. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka aina voittaa puolelleen poliisien suosion ja myötätunnon, ja jokaista muuta rikollista koko asemalla laiminlyötiin törkeästi Dorothyn tähden.
Ja sitten he toivat Dorothyn pieneen yksityistoimistoon meidän nähtäväksemme. Ja kyyneleet valuivat hänen kasvojaan pitkin, mutta samalla kertaa hän koetti olla rohkea, ja hymyt välähtelivät esille tavalla, jota viranomaiset eivät mitenkään voineet vastustaa. Enkä minä koskaan, koskaan unohda, kuinka Dorothy vilkaisi minuun kyyneltensä lävitse ja sanoi: "Ka, Lorelei, emme kai voineet odottaakaan iäti pysyvämme täältä poissa!"
No, ensi työkseen Henry lähetti noutamaan herra Dudley Field Malonen, joka on kuuluisimpia lakimiehiä sorrettujen puolella. Ja kun hän saapui asemalle ja kuuli Dorothyn kärsimykset, niin hänen verensä kiehahti. Sillä hänestä ei mikään ole niin hauskaa kuin syyttää varakkaita ihmisiä, jotka luulevat voivansa laatia omat lakinsa, vaikka itse tekisivät mitä tahansa. Ja kun hän oli laskenut kaksi ja kaksi yhteen, sai hän lopputulokseksi, että Breenen perhe oli tehnyt kylliksi vääryyttä Dorothylle joutuakseen joka nuppi sadaksiyhdeksäksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen ilman armoa.
Herra Malone meni siis Breenen perheen luo, ja kun hän oli heidän kanssaan asiaa pohtinut, eivät he ainoastaan toimittaneet Dorothya vapaaksi vankilasta, vaan suostuivat suorittamaan hänelle kuukausittain viidensadan dollarin suuruisen summan vahingonkorvausta koko hänen luonnollisen elämänsä aikana.