No, kun minä lopuksi antauduin kirjallisuuden alalle, niin päätin, ettei minusta tulisi sellainen kirjaltajatar, jonka jälkeen maailma ei jää yhtään paremmaksi kuin se oli sitä ennen, vaan alasrepimisen asemesta minä yrittäisin aina saavuttaa opetuksen, jolla sitä kohottaisinkin. Ja paras aihe, minkä olen koskaan tavannut, on tyttöystäväni Dorothyn elämä. Niinpä päätinkin kirjoittaa siitä. Dorothyn elämä vain ei niin paljoa sopisi tytöille esikuvaksi kuin vihjaukseksi siitä, mitä heidän olisi jätettävä tekemättä.
Tarkoitan, että Dorothy ensiksikin syntyi varsin alhaisessa ympäristössä. Ja alhainen ympäristö on kyllä varsin älykästä elokuvissa, sillä Mary Pickford voidaan kaivaa esille tuhkahinkastakin ja kuitenkin lopulta käydä varsin virkistäväksi menemällä naimisiin jonkun varakkaan miljoonamiehen kanssa. Mutta vaikka Dorothy on kohottanut ympäristönsä varsin alhaisesta asemasta Ritzin hotellin tasolle, niin ei Ritzissäkään oleskelu ole kehittänyt Dorothyn ihanteita, sillä hän ei muuta tee kuin rakastua tupsahtelee silmittömästi sellaisiin herrasmiehiin, jotka syntyivät pennittöminä eivätkä sittemminkään ole rahoja hankkineet.
No, sitten kun minä sanoin Henrylle, että minä aioin kirjoittaa Dorothyn elämäkerran, pelkään, että meille sattui pikkuisen kinaakin. Sillä Henry näkyi ajattelevan, että maailmalle olisi paljoa parempi, että se ei tuntisi Dorothyn kaltaisen tytön elämää. Tarkoitan, että Henry on kovin laajasydäminen, niinkuin kaikkien suurten maailmanparantajain täytyy olla voidakseen katsella samaa asiaa molemmilta puolilta samalla kertaa. Eikä hän tosiaan välitä siitä, mitä tyttö on kokenut, kunhan hän vain ei riemuitse loppuun asti. Mutta Henry sanoi, että kun Dorothyn kaltaiset tytöt eivät koskaan saa mitään maksaa, niin kuinkas kaikki siveelliset henkilöt voisivat saada tyydytystä heidän kärsimystensä katselemisesta? Ja kuinka sitten kävisi kristinuskon?
Mutta lopuksi minä taivutin Henryn sallimaan, että minä sen kirjoitan, sillä minä sanoin, että hän voisi lukea sen ihan lävitse ja antaa sille hyväksymisensä ennenkuin se joutuisi yleisön käsiin. Jos se siis joutuu yleisön käsiin, merkitsee se sitä, että tytöt voivat jo ennen lukemistaan varmasti tietää, että he saavat oppia jotakin, mistä heille on hyötyä.
No niin, ensimmäinen asia, minkä Dorothy muistaa elämästään, on se, että hän pienenä lapsena ollessaan kuului niin nimitettyyn "Isompaan Tyynenmeren markkina- ja karnevaalikiertueeseen" Tyynenmeren rannikolla. Sillä milloin Pithiaan ritarit tai liettualainen kirkko jossakin pienikokoisessa kaupungissa haluavat pitää karnevaalin jonkun asian hyväksi, kuuluvat he aina käyttävän jonkun seurueen palvelusta, jonka ainoana ammattina on kulkea ympärinsä karnevaaleja pitämässä. Ja näiden seurueiden otaksutaan ainoastaan järjestävän karusellit, kujeet ja hyppynuket, mutta minä luulen, että niiden varsinaisena toimena on yleisön petkuttaminen. Sillä Dorothy sanoo, että kun hyväntekeväisyyshomma oli ohi, niin Pithiaan ritarit tai liettualainen kirkko olivat niin raihnaiset rahallisesti, etteivät ne kyenneet pitämään uutta karnevaalia vuosikausiin.
Ja näyttää siltä, että jokaisessa karnevaaliseurassa on herrasmies, joka tekee jotakin ilmaiseksi yleisön ratoksi tai opetukseksi, esimerkiksi käyttää vaaleanpunaisia paljeteilla koristettuja sukkahousuja ja hyppää postitoimiston katolta vedellä täytettyyn tiinuun. Ja se, joka heidän karnevaaliseurueessaan teki moisia temppuja, ei ollut mikään vähäisempi mies kuin Dorothyn isä herra Shaw. Niinpä minä kysyin Dorothylta, eikö hänen isänsä koskaan satuttanut itseään sellaisessa hommassa? Ja kerran häntä tosiaan kuuluu kohdanneen pieni tapaturma, koska hän oli aina kroonillisesti humalassa ja erehtyi tunnista, hypäten postitoimiston katolta ennenkuin tiinu vielä oli täytetty. Mutta Dorothy sanoo, ettei hän pahaa kolhua saanut, koska tässä tapauksessa vain "tynnyri putosi ammeeseen" hänen isänsä kun oli kylliksi täysi korvatakseen sen toisen astian tyhjyyden.
Ja sillä välin kun Dorothyn isä hypiskeli katoilta, kulutti Dorothyn äiti aikaansa varsin kalliissa huoneustossa San Franciscossa. Mutta hän oli niin epätaloudellinen, että hän ei juuri voinut sietää mitään aviomiestä, vaikka hän silloin tällöin joka aika välillä tuli äkkiä aivan äidilliseksi ja pyysi saada Dorothyn luokseen. Sitten Dorothyn isä vei tytön San Franciscoon menevään junaan, antaen hänet jonkun junailijan hoivaan.
Ja Dorothyn äidin oli tapana tulla asemalle häntä vastaan erään varakkaan herrastuttavansa kanssa, joka näkyi olevan erottamaton. Ja he olivat kovin haltioituneita Dorothysta, ostelivat hänelle siroja vaatteita, veivät hänet kilpa-ajoihin ja kyytitaloihin, näyttelivät häntä jokaiselle ja joivat hänen "maljansa" samppanjassa. Mutta keskellä jotakin juhlaa Dorothyn äiti ja tämä herrastuttava alkoivat vähitellen menettää kaikki äidilliset vaistonsa, ja silloin he lopuksi lähettivät Dorothyn takaisin huoneustoon asiapojan hoivissa. Ja sitten Dorothyn äiti tavallisesti laiminlöi tulla itse kotiin, ja Dorothy jätettiin päiväkausiksi asuntoon yksikseen kiinalaisen kokin seuraan. Se mies ei muuta tehnyt kuin merkitsi kiinalaisia arpajaislippuja, jotka pienelle lapselle Dorothyn iällä olisivat yhtä hyvin voineet olla kreikkalaisia. Siksipä Dorothy oli enemmän kuin riemuissaan, kun hänen äitinsä lopuksi muisti tulla kotiin ja lähetti hänet takaisin karnevaaliseuraan.
Kun Dorothy oli noin kaksitoistavuotias, sai hänen isänsä sähkösanoman, että hänen äitinsä oli äkkiä muuttanut manan majoille suuren katsojalavan luhistuessa Tia Wannan kilpa-ajoradalla. Dorothy sanoo, että ainoa veto, jonka hänen isänsä koskaan voitti kilpa-ajoissa, oli se, kun hän löi vetoa, että muuan tunnettu miljoonamies San Franciscosta myöskin oli kuolleiden joukossa. Sillä se osoittautui todeksi, että hän oli, ja se oli Dorothyn äidin loppu. Mutta minä en luule, että Dorothyn äiti oli oikein niinkuin hänen olisi pitänyt olla, sillä muuten hän ei olisi sallinut keittiöapulaisensa niin kovin harrastaa arpajaisia.
No, kun Dorothy oli nelitoistavuotias, kykeni hän liikkumaan ympärinsä siellä täällä markkinapaikoilla ja antaa apua. Sillä heillä oli niinsanottuja "kilpailulupia", mikä merkitsee, että ihmiset esimerkiksi heittelevät renkailla veitsiin, ja joka todella niihin osaa, voittaa veitsen. Niinpä Dorothy sekaantui väkijoukkoon, ja juuri hän voitti veitsen. Ja sitten hän kiersi pois väkijoukon taakse ja antoi veitsen takaisin herrasmiehelle, joka piti kilpailuja. Sillä Dorothy sanoo, että veitset kumminkin maksoivat lähes kaksi dollaria grossi, niin mitä hyötyä oli niiden tuhlaamisesta? Mutta kun minä sanoin Dorothylle, että minä nimittäisin sitä yleisön petkuttamiseksi, niin Dorothy sanoi, ettei se juuri mitään petkuttamistakaan ollut, koska veitsen terät olivat kumminkin tehdyt vain ohuesta läkkipellistä eikä niistä olisi ollut mitään hyötyä kellekään, joka harrasti veistelemistä.