Hänen läpikuultava kätensä, joka oli laihtunut ja tullut pieneksi kuin lapsen, hapuili avuttomasti lakanalla. Gärda arvasi hänen toivomuksensa ja kohotti punastuen ja liikutettuna kasvonsa Tagen puoleen.
"Anna minulle kätesi, Tage", kuiskasi hän.
Kaksi nuorta, lämmintä kättä yhtyi lujaan puristukseen, ja mummon vahankeltaiset sormet laskeutuivat niiden päälle. Samalla vanhuksen katse suuntautui melkein kärkevänä Ninan kalpeihin, syyllisyydentuntoisiin kasvoihin, jotka vääristyivät rajusti esiinpyrkivästä itkusta.
"Kyllä — kyllä, mummo, niin on tapahtuva kuin sinä tahdot!" Vastaus kuulosti hätähuudolta.
Hänen vihlova, epätoivoinen nyyhkytyksensä kaikui huoneen hiljaisuudessa. Hän ei itkenyt vanhusta, joka oli pian kuoleva, vaan hän itki omaa itseään ja hukkaanmennyttä elämäänsä.
Käsi laskeutui lohduttavasti hänen olkapäälleen. Hän nosti pikaisesti katseensa — olihan se Ove? Mutta hänen kyyneleiset silmänsä näkivätkin Flemingin rumat piirteet, joita hän niin usein oli pilkannut ja ivannut. Ja hän peitti jälleen häpeissään kasvonsa käsillään.
Vanha Jack, joka oli torkkunut vasussaan uunin vieressä, nousi yht'äkkiä jaloilleen ja tuli ontuen sängyn luo. Koira nuuski levottomasti, ja sen puolisokeat silmät kääntyivät vanhan rouvan kasvoja kohden. Mutta emännän ääni ei ollut enää milloinkaan haasteleva vanhalle Jackille eikä hänen kätensä hyväilevä sitä. Ja surkeasti ulvahtaen koiravanhus ojensi koipensa ja kaatui lattialle.
"Viekää se pois!" huusi hovijahtimestari. "Näettehän että sitä kouristaa."
Olihan toki olemassa joku raja, kuinka paljon piti sietää, arveli hän. Sairaita ihmisiä täytyi valitettavasti suvaita, mutta sairaat eläimet tuottivat aivan tarpeetonta kidutusta hermoille.
Eva kumartui ja nosti Jackin lattialta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.