Rouva Nina Lindholm oli paljon muuttunut Ebban kuoltua. Hänen musta tukkansa oli alkanut harmaantua, ja otsan ja suupielten syvät vaot antoivat kasvoille mietiskelevän surun ilmeen. Yötä päivää hän ajatteli yhtä ainoata kysymystä — miksi Ebba ei tahtonut nähdä häntä kuolinvuoteensa ääressä. Oliko lapsella jo selko hänen suhteestansa paroni Lercheen, ja oliko hän sen tähden tuominnut äitinsä?

Tämä suhde oli nyt lopussa. Paroni oli matkustanut etelään ja aikoi viettää talven Kairossa. Tuttaviltaan oli Nina kuullut hänen seurustelevan ahkerasti erään nuoren englantilaisen naisen kanssa, joka kuului olevan hyvin rikas. Hän vastaanotti tämän uutisen mitä suurimmalla tyyneydellä. Menköön parooni naimisiin, se ei enää liikuttanut häntä. Hänen elämänsä oli rauniona. Aviomies ei ollut koskaan merkinnyt hänelle mitään, eikä hän ollut kyennyt voittamaan lastensakaan rakkautta, ei edes Oven, vaikka oli tuhlannut hänelle kaiken hellyytensä. Vieläpä kaino pikku Gärdakin nousi häntä vastaan. Jos Gärda edelleenkin halusi mennä naimisiin Tagen kanssa, niin ei hänen äitinsä enää tahtonut sitä estää. Mutta nuoret eivät ymmärtäneet, että hän nyt ainoastaan odotti heidän tulevan puhumaan asiasta.

Täällä mummon huoneessa Lindholmin perhe kohtasi pitkästä aikaa eversti Barnerin ja Tagen. Vanhemmat olivat tervehtineet toisiaan lyhyesti ja kankeasti ja vaihtaneet joitakuita sovinnaisia sanoja ilmasta ja vanhan rouvan sairaudesta. Tage oli mennyt ikkunakomeroon, jossa Gärda seisoi. Gärdalla oli kyyneleet silmissä, kun hän kohotti katseensa Tageen, ja nuori mies puristi hiljaa hänen kättänsä.

Ulkona puutarhassa oli paksulti lunta. Se oli pukenut kaikki puut ja pensaat eriskummaisiin valkeihin huntuihin. Lyhdynvalo lankesi leveänä juovana hangelle, ja tien toisella puolella sijaitsevan pienen, matalan talon ikkunat olivat valaistut. Korkealla lehmusten latvain yläpuolella tuikki iltatähti.

Hyasintit eivät kukkineet ikkunalla niinkuin ennen. Ne olivat jääneet tavallista hoitoa vaille. Vain joitakuita näivettyneitä lehtiä oli työntynyt esiin, ja lasit olivat täynnä pitkiä, keltaisia juurisäikeitä.

Eva, joka harvoin poistui sairaan vanhuksen huoneesta, avasi nyt oven ja kuiskasi:

"Mummo on hereillä. Hän tahtoo mielellään nähdä teidät kaikki. Mutta olkaa aivan ääneti ja koettakaa näyttää iloisilta, sillä hän ei pidä itkusta."

Vieraat hiipivät varpaisillaan sairaan huoneeseen, Tage ja Gärda edellä, hovijahtimestari ja eversti Barner viivytellen, vastahakoisina kuten ainakin miehet näkemään liikuttavia kohtauksia. Nina oli painanut päänsä alas, ikäänkuin olisi pelännyt kohdata kuolevan katsetta.

Mummon kasvot, joita yömyssyn nauhat kehystivät, olivat kutistuneet pieniksi. Kyömynenä pisti terävänä esiin, ja tiukkaan sulkeutuneessa suussa ilmeni kuoleman armoton ankaruus. Ummistuneet silmäluomet kohosivat hitaasti oven avautuessa; katseeseen tuli kipinä eloa, ja verettömillä huulilla vilahti heikko hymyntapainen. Tage ja Gärda tunsivat yht'äkkiä, että mummo katseli heitä ikäänkuin haluaisi sanoa heille jotakin. He astuivat vuoteen ääreen, ja Gärda kumartui kuolevan puoleen painaen lämpimän poskensa hyväilevästi mummon poskea vasten.

"Te kaksi", kuiskasi rouva Rönnov.