Hän makasi vuoteellaan levollisena, kasvoissa omituinen hajamielinen ilme ikäänkuin ihmisellä, joka on tehnyt tilinsä elämän kanssa. Ensi kerran hän nyt puhui lähenevästä kuolemastaan.
"Olen oikein iloissani, että kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta. Kun minä olen poissa, voit sinä joko matkustaa Bengtin luo tai pyytää häntä tulemaan kotia Tanskaan. Olen jakanut omaisuuteni kahteen yhtä suureen osaan. Toisen saatte Bengt ja sinä, toisen Tage ja Gärda. Sitten lapsiparat pääsevät naimisiin. Ei kukaan voi panna esteitä heidän tielleen."
"Mutta rakas mummo" — Eva suuteli liikutettuna ohutta, veretöntä kättä, jota piteli kädessään. — "Bengt ja minä olemme jo saaneet sinulta niin paljon, ettei meillä ole oikeutta ottaa vastaan enempää."
"Se summa on otettu lukuun, ole huoleti siitä", sanoi rouva Rönnov, ja hänen entinen hyvätuulisuutensa pilkisti vielä esiin "Sentähden ei teidän osallenne tulekaan yhtä paljon kuin niiden toisten. Mutta saatte joka tapauksessa riittävästi, niin että voitte elää huoletta, jos Bengt saa jonkun paikan. Sinä kai mieluimmin tahdot hänen palaavan kotiin?"
"Niin tahdon, rakas mummo. Ja luulen, että se on hänenkin toivomuksensa. Siitäkin on meidän kiittäminen sinua, että saamme asua omassa maassamme. Sinä olet ollut niin sanomattoman hyvä minulle, enkä minä voi millään palkita…?"
"Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa", keskeytti vanhus lempeästi, "sinä ja pikku Vivika. — Kaisalle olen määrännyt niin paljon, ettei hänen tarvitse kärsiä puutetta vanhoilla päivillään. Nina kyllä suuttuu kovasti minuun, kun hänen poikansa eivät saa mitään, mutta sitä ei voi auttaa. Fleming tulee kyllä hyvin toimeen — hän on kelpo poika. Ja Ovelle on hyödyllisintä, ettei hän saa mitään. Työ on ainoa, joka voi tehdä hänestä miehen."
Väsyneenä pitkästä puheestaan vanhus ummisti silmänsä ja laski päänsä pielukselle. Eva, joka näki hänen tarvitsevan lepoa, suuteli häntä hiljaa otsalle ja poistui huoneesta.
Rouva Rönnov eli joulun tuolle puolen. Mutta hän kävi yhä heikommaksi eikä tuntenut enää juuri ketään. Sattui usein, että hän nimitti Evaa "Margaretaksi" — se oli ollut hänen tyttärensä nimi —, ja eräänä päivänähän pyysi Kaisaa pitämään ruoan lämpimänä "herraa" varten, joka pian tuli kotiin valtiopäiväistunnosta. Kaisa pyyhki liikutettuna silmiään ja selitti sitten Evalle, että nyt vanha rouva ei enää elänyt kauan, sillä kun ihmiset näkivät vainajia ympärillään, silloin sai olla varma siitä,, että loppu oli lähellä.
Uudenvuodenpäivänä suku kokoontui kuten tavallista harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle. Kaikki tiesivät, että se oli oleva viimeinen kerta. Lääkäri oli ilmoittanut heille, ettei rouva Rönnovilla ollut pitkiä aikoja jäljellä. Arkihuone näytti jo autiolta ja asumattomalta. Kaikki he kaipasivat rullatuolissa istuvaa mustapukuista olentoa, jonka lempeät vanhat kasvot olivat aina hymyilleet heille heti oven auettua. Ei edes vanhan koiran haukunta enää tervehtinyt heitä. Eva oli sisällä sairaan luona, ja pikku Vivika nukkui. Ainoastaan Kaisa hiiviskeli ympäri huopatohveleissaan silmät itkusta punaisina. Nyt hän oli pian jättävä tämän talon, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta monituista vuotta. Hän aikoi rakkaan vanhan rouvansa kuoltua palata Ruotsiin ja elää siellä säästöillään ja perinnöllä, jonka hän tiesi saavansa. Mutta hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli jo oikeastaan lopussa. Ei hän sanottavasti iloinnut ajatellessaan lapsuudenkotinsa jälleennäkemistä. Kaikki oli siellä niin muuttunutta. Useimmat hänen vanhat ystävänsä olivat maan povessa, ja uusia sukulaisiaan hän ei tuntenut. Mutta sittenkin hän tahtoi mieluimmin päättää päivänsä synnyinseudullaan. Siellä olivat kalmistossa hänen vanhempainsa haudat, ja koivikossa oli veräjä, jonka luona hän oli neljäkymmentä vuotta sitten sanonut jäähyväiset nuorelle miehelle, joka läksi Amerikkaan — eikä koskaan palannut.
Kaisa ei unohtanut emännänvelvollisuuksiaan. Kuten edellisinäkin vuosina oli hän asettanut pöydälle pari täysinäistä kakkumaljakkoa ja karahvillisen herravainaan vanhaa hienoa portviiniä. Mutta ainoa, joka koski viiniin, oli hovijahtimestari, joka kaatoi itselleen lasin salavihkaa ja joi sen pahalla omallatunnolla. Sitten hän laittoi kasvonsa totisiin ryppyihin ja veti syvän huokauksen, ikäänkuin säälitellen ihmisluonnon heikkoutta ja elämän katoavaisuutta.