"Oma pikku pojuni — rakas pikku pojuni!"
Hän tunsi samassa, että hänen tulevaisuutensa ja elämänsä päämaali oli täällä. Ja ajatuksissaan hän kiitti Ebbaa, joka oli opastanut hänet takaisin kotiin.
XVI.
Kun päivät syyspuoleen alkoivat pimetä ja lyhentyä, ei rouva Rönnov enää noussut vuoteeltaan. Kun Kaisa aamuisin tuli sisään auttaakseen häntä pukeutumaan, oli rouvan tapana sanoa puolustautuvasti hymyillen: "Taidanpa jäädä makuulle tänään, Kaisa. Ilma näyttää niin harmaalta, eikähän minua työt odota."
Ja Kaisa vastasi rauhoittavasti: "Niin, kyllä rouvan on parasta olla sängyssä. Rouva näyttää hiukan väsyneeltä, mutta se menee kyllä ohitse, jahka tulee talvi. Silloin päivät tulevat valoisammiksi."
Rouva Rönnov nyökkäsi hymyillen: "Niin, kun aurinko taas rupeaa paistamaan, silloin minäkin tästä nousen." Ja he olivat kumpikin uskovinaan toinen toisensa puhetta.
Talossa oli toinenkin, jonka voimat alkoivat loppua tänä syksynä. Se oli vanha Jack. Enimmän osan päivästä se makasi vasussaan rouva Rönnovin makuuhuoneen kaakeliuunin vieressä, ja siinä se milloin nukkui, milloin valitteli. Kun Eva toisinaan koetti houkutella sitä mukaansa kävelylle, seurasi se häntä veräjälle asti. Mutta siihen se pysähtyi, katsoi Evaan surullisesti vanhoilla, puolisokeilla silmillään ja heilautti hiukan hännäntynkäänsä ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, etten jaksa kävellä pitemmälle. Enkä minä myöskään tahdo jättää vanhaa emäntääni."
Sitten Jack kääntyi ja linkutti vasuunsa takaisin, ja Eva jatkoi matkaansa lokaisella tiellä harmaassa sumussa, joka raskaana peitti kellastuneen maan.
Eräänä päivänä saapui Kööpenhaminasta hieno vanha herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja häikäisevän valkoiset alusvaatteet. Hän viipyi pitkän aikaa rouva Rönnovin luona. Vanha rouva tahtoi muuttaa testamenttiaan. Kun neuvottelu lakimiehen kanssa oli päättynyt, lähetettiin noutamaan kaksi todistajaa — puutarhuri, joka oli monta vuotta hoitanut talon puutarhaa, ja vanha pappi naapurihuvilasta. Pastori ei ollut koskaan ennen puhutellut rouva Rönnovia, vaikka he olivat monta vuotta tervehtineet toisiaan hymyillen vanhuuden alakuloista hymyä. Tämä oli varmaankin heidän ensimmäinen ja viimeinen tapaamisensa, ajatteli pastori nähdessään kuihtuneet kasvot, jotka olivat tulleet valkoisiksi ja läpikuultaviksi kuin alabasteri. Ja hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli rouva Rönnovin kuollessa menettävä jotain, joka oli hienoa ja valoisaa ja kevyttä kuin menneitten nuoruudenpäivien tuoksu.
Herrojen lähdettyä rouva Rönnov pyysi Evaa tulemaan sisään.