Leif tarttui liikutettuna hänen päähänsä ja suuteli häntä otsalle. Tuokioksi Ragna painautui häntä vasten ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän vetäytyi syrjään, ikäänkuin häveten liikutustaan, jäi seisomaan kukkalavan ääreen selin Leifiin ja siveli hiljalleen auringonruusun kullanvärisiä terälehtiä.
"Pikku Reidar on ollut tänään aamupäivällä soutelemassa Halvorsenin poikien kanssa", virkkoi hän vihdoin tyynesti ja luonnollisesti. "Hän oli hyvin väsynyt, kun tuli kotiin, ja minä laitoin hänet levolle, mutta en tiedä, nukkuuko hän. Etkö tahdo mennä sisään katsomaan häntä?"
"Kiitos, kyllä minä menen", sanoi Leif keventynein mielin. "Hyvästi siksi aikaa, Ragna."
Hän oli saanut takaisin entisen suoran, joustavan ryhtinsä, kun hän astui sisään verannan kautta. Ragna seisoi katsellen hänen jälkeensä, ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Kaikki näytti hänestä valoisalta tällä hetkellä. Koti ei ollut autio, elämä ei ollut tyhjä enää.
Hän ymmärsi, että Leif oli muuttunut. Hänen katseensa ei enää ollut kylmä ja vihamielinen. Koko hänen olemuksensa oli tullut lempeämmäksi ja sävyisämmäksi. Eikä Ragna tahtonut kysyä, mistä muutos johtui, ei urkkia mitään tietoja naisesta, jota hän sai kiittää miehensä paluusta. Olihan kyllin siinä, että hän ja Leif asuivat jälleen saman katon alla ja että heitä nyt oli kaksi huolehtimassa lapsen kasvatuksesta. Tämä oli pyörryttävän suuri onni, ja se täytti hänen sielunsa kiitollisuudella. Ja kun hän kerran oli päässyt niin pitkälle, että Leif ojensi hänelle kätensä ystävyydessä, oli ehkä toivoa, että hän joskus tulevaisuudessa saattoi voittaa hänet kokonaan omakseen. Olihan hänellä liittolainen, mahtavin kaikista — pikku Reidar.
Leif oli mennyt makuuhuoneeseen, johon päivänvalo pääsi himmeänä vihreiden, alaslaskettujen kaihtimien lävitse. Pienessä, valkoiseksi maalatussa puusängyssä makasi poika molemmat kätöset nyrkissä posken alla. Pehmeä, vaalea tukka kihartui valkeassa niskassa, jossa iho muodosti syviä poimuja. Poika oli kyllä Ragnan näköinen, mutta Leifistä tuntui, että nuo pienet, helakanpuhtaat kasvot selittämättömällä tavalla toivat hänen mieleensä Ebban.
Hän istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille ja kumartui nukkuvan poikasen puoleen. Miten rauhoittavaa oli kuulla pienokaisen tasaista hengitystä! — Mutta yht'äkkiä pikku Reidar liikahti levottomasti unessa, ikäänkuin tuntien jonkun häntä katselevan. Kädet erkanivat toisistaan. Silmät avautuivat; ne olivat suuret ja siniharmaat, ja niiden kysyvä katse kohdistui vieraaseen herraan.
Mutta yht'äkkiä heräsi muisto valokuvasta, äidin selityksistä — viimekesäisestä lyhyestä käynnistä. Hän nousi istualleen sängyssä ja ojensi kätensä.
"Isä!" huusi hän ilosta loistaen.
Leif puristi pojan kiihkeästi rintaansa vasten.