"Leif, sinäkö! — Terve tuloa!"
Hän ojensi tulijalle kätensä. Se oli suurehko, kaunismuotoinen ja vankka käsi. Leif tarttui siihen, mutta ajatteli hiuduttavan surun tuntein Ebban hentoa, viileätä lapsenkättä, joka oli melkein uponnut hänen kouraansa.
"Kiitos, Ragna. Kuinka voitte täällä? — Saanko jäädä tänne luoksenne — tarkoitan, onko sinulla tilaa?"
Hän sopersi hämillään tapaillen sanoja. Ragna loi häneen harmaat silmänsä, joissa leimahti ilon salama.
"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi hän hiljaa. "Tahdotko jäädä minun ja pojan luokse? Etkö ole enää vihainen meille?"
Hänen ilonsa vaivasi Leifiä. Hän päästi vaimonsa käden ja kääntyi poispäin.
"Ragna hyvä, älä käsitä minua väärin", sanoi hän nopeasti. "Totta on, että olen tullut jäädäkseni teidän luoksenne, sillä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja pikku Reidaria kohtaan. Mutta onnellisiksi me tuskin voimme tulla. En halua pettää sinua ja siksi sanon sen suoraan. — Olen rakastanut erästä nuorta tyttöä, joka nyt on kuollut. Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi."
Pitkä, painostava hiljaisuus seurasi. Leif ei uskaltanut katsahtaa Ragnaan. Hän saattoi kuvailla mielessään, kuinka Ragna seisoi siinä taistellen itkua vastaan. Se kuului hänen säännöttömästä, katkonaisesta hengityksestään. Leif ymmärsi hänen olonsa tukaluuden, ja kun Ragna yhä pysyi ääneti, kääntyi hän veräjää kohden.
"Ehkä on parasta, että lähden pois jälleen", virkkoi hän hiljaa. "Sinä et tietenkään enää välitä minusta, kun en voi antaa sinulle enempää."
Mutta silloin hän tunsi Ragnan käden käsivarrellaan. He seisoivat niin lähekkäin, että hänen täytyi nostaa silmänsä, jolloin hän kohtasi Ragnan kyyneltyneen katseen. "Välitän, välitän minä sinusta", kuiskasi Ragna kiihkeästi. "Olen sinulle kiitollinen pienimmästäkin, minkä tahdot minulle antaa. Älä mene pois, Leif. Onhan kotisi täällä, pikku Reidarin luona. Minä en kysy mitään enkä vaadi mitään itselleni. Jää tänne!"