Sitten hän työnsi ikkunan selkoselälleen ja hellitti hiljaa sormensa pääskysen siipien ympäriltä.
Ensin lintu ei liikahtanut. Leif pelkäsi, että se oli kuitenkin loukannut itsensä niin, ettei kyennyt lentämään. Mutta sitten lintu mahtoi tuntea raikkaan tuulahduksen, aamuauringon ja vapauden, joka viittoi sille. Kevyesti ja varmasti se kohoutui levitetyille siivilleen ja riensi riemusta visertäen taivaan sinistä korkeutta kohden, ja pian se erottui vain mustana pisteenä tunturien yläpuolella.
Leif vaipui polvilleen ikkunan ääreen ja purskahti itkuun.
Pikku pääskynen, sinä lensit valoa kohti, aamuaurinkoa kohti, niinkuin vapautettu sielu, joka jättää taakseen kaikki maiset tuskat. Pikku pääskynen, minä tiedän, että Ebba tänään kuolee…
XV.
Poutaisena syyskuunpäivänä Leif Bjerke asteli tietä pitkin, joka polvitteli puutarhojen välitse erään pienen kaupungin lähistöllä Etelä-Norjassa.
Seutu oli tasankomaata. Ylt'ympäri levisi laajoja keltaisia sänkipeltoja, joilta vilja oli äskettäin leikattu, ja näköpiiriä rajoittivat sinertävät metsät. Pienissä puutarhoissa olivat omena- ja päärynäpuut täynnä hedelmiä, ja siellä täällä hehkui villiviini kuistikon seinää tai valkoista talonpäätyä vasten. Lännessä häämötti Kristianian-vuono hopeankirkkaana juovana vaaleata iltapäivätaivasta vasten.
Leif oli harhaillut tuntureilla, kunnes siellä oli tullut täysi talvi, joka oli karkoittanut hänet pois. Hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet jäätiköiden häikäisevään autiuteen, saivat nyt lepoa tämän maiseman lämpimissä, kylläisissä väreissä. Melkein vastoin tahtoaan hänestä tuntui hyvältä päästä jälleen laaksomaille, viljellyille seuduille ja ihmisten läheisyyteen. Ja hän tiesi, että häntä odotettiin täällä, että häntä kaivaten ja toivoen odotteli nuori nainen, joka vielä rakasti häntä, ja pieni poika, joka sanoi häntä isäkseen.
Siellä ylhäällä lakeuksilla, lumen ja yksinäisyyden keskellä, hän oli taistellut taistelunsa. Hän oli päättänyt noudattaa Ebban pyyntöä ja täyttää velvollisuutensa vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän tahtoi sanoa Ragnalle, ettei voinut rakastaa häntä, mutta että hän aikoi jäädä hänen luokseen pojan tähden, jos Ragna vielä toivoi sitä. Hän ei enää riehunut pakkoavioliittoa vastaan. Ebba oli kuollut, eikä hänelle ollut enää onnea tarjolla maailmassa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi, hän oli kadottanut nuoruuden toivon, mutta myöskin sen uhman ja leppymättömyyden. Hän oivalsi tehneensä väärin Ragnaa kohtaan. Eihän Ragna ollut väkisin tunkeutunut hänelle. Hän oli vain totellut isäänsä ja ajatellut lapsensa tulevaisuutta mennessään naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen lapsensa isä. Ja kaiken sen ivan ja ylenkatseen, jota hän oli vaimolleen osoittanut, oli tämä saanut syyttömästi kärsiä. Hän itse kuljeksi mielin määrin nauttien nuoruudestaan ikäänkuin vapaa mies, ja sill'aikaa Ragna istui kotona, hoiti poikaa ja piti pienen talon aina hyvässä kunnossa häntä varten, joka kenties oli joskus palaava. Ragna parka! Leif ei enää vihannut häntä, ja jos Ragna tahtoi, saattoi heistä vielä tulla ystävät.
Eräässä tien mutkassa hän näki pienen, punaiseksi maalatun huvilan, joka sijaitsi puutarhan keskellä. Päädyn edustalla kasvoi kaksi koivua, joiden lehdet olivat kellastuneet ja rungot hohtavan valkoiset. Suuret auringonruusut ja kirjavat dahliat heloittivat kukkalavassa. Kun veräjä aukesi, nousi nuori nainen paikaltaan verannalla. Hän viskasi nopeasti työn käsistään pöydälle ja seisahtui tuokioksi kietoen käsivartensa murattikoristeisen pilarin ympäri ikäänkuin tukea tarvitseva. Sitten hän tointui ja astui, tulijaa vastaan, ryhdikkäänä ja komeana tummansinisessä puvussaan. Päivänpaiste sai hänen tukkansa välkkymään kultaisena kehänä totisten nuorten kasvojen ympärillä.