Mamsseli Borelius oli sytyttänyt eteisen vihreän amppelin ja auttoi naisia muhvien ja sateenvarjojen etsimisessä. Gärda avasi vielä kerran arkihuoneen oven ja nyökkäsi vanhalle rouvalle, jonka kasvoille oli laskeutunut rasittavan päivän tuottama väsymys ikäänkuin kivetyttävä naamio.
Sitten äänet häipyivät ulos. Kuului askelia hiekoitetulta käytävältä, ja veräjä paukahti kiinni.
Sisällä huoneessa oli lamppujen suhina ainoa kuuluva ääni. Rouva Rönnovin pää vaipui rinnoille. Hän ummisti silmänsä väsymyksen valtaamana ja säpsähti, kun Kaisa astui sisään.
"Tahtooko rouva jotain syötävää?"
"Ei kiitos, Kaisa, en tahdo mitään. Laita vain Jackille ja auta minut sitten sänkyyn. — Pojat eivät ole kilttejä koiraparalle."
"Eivät", sanoi Kaisa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. "Pojat ovat luodut kiusantekijöiksi, sen minä aina olen sanonut."
Hetkistä myöhemmin rouva Rönnov makasi vuoteessaan. Tuntui suloiselta levätä pehmeillä pieluksilla. Viimeisen puolitunnin aikana hänen oli ollut ihan vaikea pysyä pystyssä. Viininjuonti, johon hän ei ollut tottunut, oli tehnyt hänen päänsä kuumaksi ja raskaaksi. Nyt tuntuivat kylmät lakanat miellyttävän raikkailta ja vilpoisilta ihoa vasten, ja oli suloista oikoa vanhoja väsyneitä jäseniään peiton alla.
Yksinäisyydentunne, joka aina lasten mentyä valtasi niin raskaana rouva Rönnovin mielen, ei sekään kestänyt kauan. Hänhän ei itse asiassa ollut koskaan yksin. Hänellä oli niin paljon muistoja pitkän elämänsä varrelta, että ne saattoivat pitää hänelle seuraa päivät päästään. Täällä hänen pienessä makuuhuoneessaan olivat seinät täynnä muotokuvia. Suuri joukko vanhoja ja nuoria, kuolleita ja eläviä ystäviä ympäröi häntä. Tuossa oli haalistunut kuva, joka esitti hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan. Vuoteen jalkopäässä riippuva muotokuva oli sen nuoren luutnantin, joka oli taistellut Slesvigin kolmivuotissodassa. Se kuva oli hänelle rakkain kaikista, ja siksi hän oli sen asettanut niin, että aamulla näki sen ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Tuollainen oli hänen ylkänsä ollut, nuori ja solakka, huulilla valoisa hymy kuin Tagella, ja sellaisena hän tahtoi hänet muistaa, kun viimeinen pitkä päivä vihdoinkin päättyy ja kaikki elämän kuvat häviävät.
Nuo ensimmäiset dagerrotypiat esittivät hänen lapsiansa pieninä. Pojalla oli samettipusero ja leveä valkoinen kaulus, tytöllä väljä kolttu ja pitkät, kirjaillut pussihousut. Hän muisti heidät niin hyvin noilta avioliittonsa onnellisimmilta vuosilta. Ja nyt he olivat jo aikoja sitten poissa — kuolleet, eivät nuoruuden kukoistuksessa, vaan ikäihmisinä, jotka olivat eläneet elämänsä loppuun. Hänelle yksin tuli olo täällä maan päällä niin sanomattoman pitkäksi… Kolmannen ja neljännen polven lapset olivat siellä niin ikään — pitkä rivi kasvoja. Muutamat olivat kylmiä ja maailmanviisaita, mutta useimmat säteilivät vielä nuoruutta, hymyilivät toivon ja kaihon hymyä. Gärdan ja Tagen valokuvat olivat vierekkäin. Vanhan rouvan ajatuksissa he kaksi kuuluivat aina yhteen. — Mutta ei kukaan voinut tietää miten oli käyvä, oliko kohtalo kehräävä heidän elämänlankansa yhteen vaiko erottava ne ainiaaksi.
Rouva Rönnov oli oppinut ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne tulivat ja olemaan murehtimatta tulevaisuudesta. Hän tiesikin lohdutuksen kaikkiin suruihin: kerran oli ilta tuleva, viimeinen. Synkimmätkin pilvet, jotka olivat painaneet hänen elämäänsä, hajosivat kevyeksi usvaksi nyt, kun hän katseli niitä etäältä, vanhuutensa rauhasta.