"Eihän siitä ole ollut puhetta — sellaisesta", sopersi Gärda.
Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa kevätahavassa.
"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta raukkamaista."
Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi ja turvattomaksi olennoksi.
"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."
"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun sijassani. Mitä silloin tekisit?"
"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba jyrkästi.
"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" — Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee kärsineensä vääryyttä. — "Minä olin niin iloinen äsken."
He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät myllynsiivet raikkaassa tuulessa.
Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus: minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.