"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."
"Niinkö."
Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.
Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen mieleensä.
III.
Ensimmäiset kirkkaat kevätpäivät, jotka kuivattivat kaupungin katukäytävät ja saivat lapset pelaamaan nappikuoppaa seinävierillä, aiheuttivat toisia ja suurempia muutoksia siinä maalaismaisessa esikaupungissa, jossa rouva Rönnov asui.
Siellä saattoi seurata luonnon elpymistä askel askeleelta. Puutarhojen nurmikot kävivät päivä päivältä vihreämmiksi, krookukset ja hyasintit työnsivät pitkiä, kapeita lehtiään kuin keihäänkärkiä kosteasta maasta, ja keltaiset talventähdet avautuivat valoa kohti, loistaen kuin kukka-auringot penkereillään. Pähkinäpensaiden oksissa keijuivat pitkät norkot, joista lähti hienoa vihreänkeltaista pölyä lasten käsiin, kun he poimivat niitä saadakseen "makkaroita" puotileikkiinsä. Kottaraiset olivat saapuneet jo aikoja sitten, ja Kaisa Borelius väitti kuulleensa satakielenkin laulua eräänä aamuna, jolloin harmaanlienteä taivas oli antanut hiljaista, haaleaa kevätsadetta. Vanha Jack ei sekään ollut jäänyt osattomaksi kevään vaikutuksesta. Se vietti nyt suurimman osan päivästään puutarhassa, missä se hurjasti ponnistellen kaiveli multaa kihtisairailla etujaloillaan jahdaten maamyyriä tahi laukkaili edestakaisin aidanvierustaa vilkkaasti soittaen suutaan puistokujassa juoksentelevien koirien kanssa. Jackin verivihollinen oli eräs kiukkuinen, vinonaamainen rottakoira, joka näytti siltä, kuin olisi joskus saanut halvauskohtauksen, luultavasti vihanpurkauksen johdosta. Nämä kaksi panivat toisinaan naapurien kärsivällisyyden kovalle koetukselle haukkua räkyttäessään toisiaan tuntikausia yhtä mittaa.
Kaisalla oli hyvin kiire tähän aikaan, kun yhä kirkastuva päivänvalo toi näkyviin jokaisen pölyhiukkasen huonekaluilla ja jokaisen täplän peilien ja taulujen kehyksissä. Punakan ja puheliaan apumuijan kanssa hän reuhasi talossa kyyditen hiljaista rouva Rönnovia huoneesta huoneeseen. Kevät oli vanhalle rouvalle vaikea aika. Silloin sattui niin paljon merkkipäiviä. Hänen miehensä ja lastensa kuolinpäivät olivat maaliskuussa, ja huhtikuun alussa oli hänen miesvainajansa syntymäpäivä. Silloin oli Eva Valeurin tapana käydä tervehtimässä isoäitiään, välisti Gärdan ja Ebban seuraamana. Sattuipa niinkin, että luutnantti Tage muisti päivän ja pistäytyi viettämässä pari tuntia vanhan rouvan hauskassa arkihuoneessa, missä kaikki oli järjestetty muistojuhlaksi vainajalle, joka oli mennyt manalle enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.
Kun rouva Rönnov sinä päivänä tuli arkihuoneeseen, käski hän aina Kaisan lykätä rullatuolin pöydän luo, jolla hänen miehensä viimeinen muotokuva oli aistikkaissa tummissa mahonkipuitteissa. Vapisevin käsin hän järjesti muassaan tuomansa orvokit matalaan kristallimaljakkoon, jonka asetti kuvan eteen. Siinä oli aina orvokkeja, ei koskaan muita kukkia. Ehkäpä joku onnen vuosien muisto liittyi noihin sinisiin, sulotuoksuisiin kevätkukkiin, mutta vanha rouva ei koskaan puhunut siitä kenellekään.
Kaisa oli toistaiseksi keskeyttänyt väsymättömän siivoustoimensa, ja talossa vallitsi sinä päivänä täysi rauha. Rouva Rönnovin istuessa nojatuolissaan ikkunan luona ei kuulunut muita ääniä kuin lintujen liverrys puutarhasta ja vanhan pöytäkellon hopeankirkkaat lyönnit, jotka ilmoittivat tuntien kulumista. Kaukaisia, vaalenneita kuvia kulki vanhan rouvan ajatuksissa. Hän muisteli miestä, jolle tänään oli kantanut kukkasuhrinsa. Nyt, kun niin monta vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan, vanha rouva muisti hänet aina sinä nuorena miehenä, joka oli opettanut hänet tuntemaan onnen. Pettymykset, joita avioliitto sittemmin oli tuottanut, hän koetti unohtaa. Mitäpä siitä, jos mies ei ollutkaan aina ollut sellainen, kuin hän kerran oli uneksinut; hänen rakkautensa oli kuitenkin ollut siksi voimakas, että sillä riitti ymmärtämystä ja anteeksiantoa. Ja nyt elivät ainoastaan hyvät muistot.