Heti aamiaisen jälkeen saapui Eva Valeur. Hänellä ei ollut pientä tyttöänsä muassaan. Vivika oli vilustunut, eikä häntä saanut panna kevätilman vaaroille alttiiksi.
"Tänään on kyllä oikein ihana päivä", sanoi rouva Rönnov silmäten ulos auringonpaisteeseen. "Mutta tietysti ei koskaan voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymys lapsista. Kuinka on oma laitasi, Eva? Et näytä oikein terveeltä."
Eva-rouva, joka peilin edessä kädellään silitti vaaleata tukkaansa, hymyili surumielisesti omalle kuvalleen. Sitten hän meni vanhuksen luo ja tarttui kuulotorveen.
"Niinkö sinusta näyttää, mummo? Minua ei vaivaa mikään. Mutta tietysti ei aina voi olla yhtä keveällä mielellä, ymmärräthän."
"Mitenkä on laita sitten, tyttöseni? Etkö voi kertoa siitä minulle?"
"Voin kyllä, jos kellekään niin sinulle voin uskoa huoleni, mummo kulta. — Eihän Kaisa mahda kuulla meidän puhettamme."
"Kaisa on mennyt leipuriin. Kerro sinä vain mitä sydämelläsi on."
Vanha rouva hyväili pojantyttärensä siroa kättä, joka oli polttavan kuuma.
"Niin, se on… asia koskee… Bengtiä." — Eva puhui katkonaisesti, ääni vapisten. — "Hän ei ole ollut entisellään viime aikoina, häntä näyttää jokin asia painavan. Ehkä hän on menettänyt rahoja. Mutta minä en tiedä mistään — hän ei koskaan puhu minulle liikeasioistaan. Ja sitten hän on poissa kotoa jok'ainoa ilta, enkä minä aavista missä hän oleskelee."
"Sinä pikku raukka." — Vaikka vanhuksen osanotto oli vilpitön, ei hän kuitenkaan malttanut olla lisäämättä: — "Mitä siis on hyötyä siitä uudenaikaisesta kehityksestä ja kaikesta, jonka pitäisi muka opettaa miestä ja vaimoa niin hyvin ymmärtämään toisiaan. Ethän sinä kuitenkaan saane Bengtiltä luottamusta osaksesi."