"Se nyt on ihan toista", keskeytti Eva hermostuneesti. "Jos olisin mennyt naimisiin tiedemiehen tahi taiteilijan kanssa, niin olisin voinut ottaa osaa hänen harrastuksiinsa. Mutta enhän minä tietysti ymmärrä pörssiasioita."
"Et, sen minä kyllä uskon." — Vanha rouva nyökäytti pari kertaa päätään, sisällisesti jonkun verran hyvillään. — "Käytännöllisiin asioihin teillä ei tietenkään ole halua perehtyä. Se soveltui paremmin meille vanhan ajan perheenemännille."
Lyötyään tämän pienen valttinsa mielipiteittensä hyväksi hän oli valmis hartaalla osanotolla kuuntelemaan Evan kertomusta.
"Sinun pitää laittaa niin, että miehesi puhuu suunsa puhtaaksi. Kun aviopuolisoiden kesken syntyy vaitiolo, silloin asiat eivät ole oikealla tolalla. Parempi hiukan riidellä", lisäsi hän leikillisesti.
"Minä olen koettanut kysyä häneltä, mutta hän työntää minut luotaan — joko hermostuneesti naurahtaen tahi kärsimättömin, kovin sanoin. Enkä minä kestä sitä, että Bengt sanoo minulle kovia sanoja."
Puna kohosi äkkiä Evan kalpeille kasvoille, silmäluomet värisivät, ja siniharmaisiin silmiin tuli kostea kiilto.
"Voi tyttö kulta — avioliitossa on kestettävä paljon."
"Eikö sitten ole mitään onnea olemassa?" puhkesi Eva kiihkeästi puhumaan. "Eikö elämä koskaan tule sellaiseksi kuin me kuvittelemme silloin, kun rakkaus saa meissä vallan?"
Rouva Rönnov tuli tahtomattaankin katsahtaneeksi orvokkien takana olevaan muotokuvaan.
"Eipä suinkaan, ihan sellainen ei elämän kulku ole. Pettymykset tulevat. Ensi onni ei voi kestää monia vuosia. Mutta meidän on koetettava tehdä mahdollisimman parasta siitä, mikä jäljellä on. Ja ennen kaikkea täytyy meidän oppia antamaan anteeksi ja auttamaan toisiamme. Emme saa sulkeutua itseemme ja heittäytyä umpimieliseen äänettömyyteen. Vastoinkäymisiä emme voi välttää — mutta yhteisesti kannetut surut voivat usein muodostua uuden onnen perustaksi."