"Aiotko kuristaa minut! — Hyi, Tage, sinä se aina olet sama iso, epäkohtelias poika."
"Kiitos ystävällisestä tarkoituksestasi", vastasi Tage kumartaen juhlallisesti ja koettaen näyttää loukkaantuneelta. Mutta tuntiessaan Gärdan pienen käden hyväilevän kosketuksen käsivarressaan hän hymyili jälleen, ja sopu palasi heti.
Puutarhat loppuivat, ja he kulkivat nyt aukeiden ketojen halki vievää leveätä tietä, jota reunusti kaksi riviä sähkölennätinpatsaita. Leivoset livertelivät korkealla heidän päittensä päällä, ja ojanreunat kasvoivat sakeanaan leskenlehteä, jonka kukat loistivat kuin pienet kultarahat, joita antelias käsi oli sirotellut lyhytnukkaiselle, harmaanvihreälle nurmelle. Tien varrella rakennettiin vajaa, ja työmiesten vasaraniskut kumahtelivat hillittyinä tyynessä ilmassa.
Vihdoin he saapuivat metsänreunaan, ja Gärda huudahti ilosta. Siellä oli tiheässä vanhoja, ryhmyisiä pajuja, oksat täynnä hopeanharmaita kissoja, jotka paikoitellen olivat jo puhjenneet keijuviksi keltakukkaisiksi norkoiksi. Hän alkoi innokkaasti taitella alimpia ja helpoimmin saatavia oksia Tagen katsellessa hieman nyrpeänä.
"Mitä hyödyttää katkoa oksia? Ne näyttävät kauneimmilta, kun ovat puussa kiinni", sanoi hän huitaisten kepillä ruohoa. "Tule mieluummin tänne juttelemaan minun kanssani. Voimme istua ojanpientarelle."
Hän istahti erään puun juurelle ja ojensi pitkät koipensa kuloheinikkoon, jossa kevään nuoret taimet uteliaina pilkistelivät suojelevan peitteen raoista muodostaen ruskealle pohjalle isoja vihreitä läikkiä. Vähän matkan päässä itsestään hän näki Gärdan solakan tytönvartalon selväpiirteisenä kuvana ilmaa vasten. Gärda nousi varpailleen kädet ylös kurotettuina koettaen saada kiinni ylemmistä oksista, jotka lakkaamatta huojuen väistivät hänen kättään. Hän näytti siinä seisoessaan niin ihastuttavalta, että Tage lakkasi moittimasta hänen kärsimistyötään ja tyytyi katselemaan hänen liikkeitään ilolla, jota lisäsi hetken tuottama puhtaasti ruumiillinen hyvän tunne. Vihdoin Gärda oli tyytyväinen saaliiseensa. Sidottuaan oksakimpun heinänkorrella hän suoristi viehkeästi tummansinisen hameensa, ennenkuin istuutui Tagen viereen kaltevalle pientarelle.
Tage tavoitti hänen toisen kätensä, veti siitä hansikkaan pois ja alkoi hiljaa silitellä sitä. Tuollainen pehmeä, lapsellinen käsi, jossa oli syvät hymykuopat ja pienet ruusunpunaiset kynnet — lämmin ja hyvä kätönen, luotu hellimään ja hyväilemään.
"Kerrankin olen saanut sinut hiukan lähemmäksi itseäni, Gärda! Kuinka pitkä aika siitä jo onkaan…"
"Sinä et käy enää koskaan meillä", sanoi Gärda nuhtelevasti.
"Toden totta, en uskalla", sanoi hän. "Nina-täti näyttää happamelta, ja eno Mogens lähtee tiehensä heti kun näkeekin minut. Kaikesta huomaa, etten ole tervetullut. Ja sittenhän kerrotaan kaupungilla yleisesti tuota huhua sinusta ja…"