"Niin et saa sanoa", keskeytti Tage nopeasti. "Aika neuvon tuopi. Minä teen parhaani — mutta niinpä täytyy sinunkin luvata, että pysyt lujana etkä petä minua. Älä anna kenenkään vaikuttaa tahtoosi, pikku Gärda, äläkä usko mitään pahaa minusta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti todistaisivatkin minua vastaan. Lupaatko sen?"
Gärdan katse ei ollut milloinkaan ennen niin suuressa määrin muistuttanut metsäkauriin arkaa silmäystä kuin nyt hänen luodessaan silmänsä Tageen. Tämä huomasi hänen sisällisesti taistelevan antaakseen rehellisen vastauksen.
"Minä niin mielelläni tahtoisin, jos vain uskaltaisin. — Mutta minä tunnen itseni. En voi kestää sitä, että ihmiset ovat minulle vihoissaan, kaikkein vähimmin äiti. Jos sinä olisit aina luonani, olisin kyllä vahva. Mutta kun en näe sinua ja kun toiset koettavat houkutella minua, niin en tiedä, voinko pysyä lujana… Voi Tage, älä halveksi minua heikkouteni tähden!"
"Gärda kulta." — Tytön tuska ja nöyrä itse tunnustus herätti Tagessa miehen syvän hellyyden, ja hän puhui lainkaan itseänsä ajattelematta, yksinomaan koettaen lohduttaa Gärdaa. — "Vaikka tapahtuisikin se kaikkein kauhein, vaikka sinut pakotettaisiin pettämään minut, en sittenkään olisi vihainen. Kaikesta surustani huolimatta minä ymmärtäisin sinut ja puhdistaisin syyllisyydestä rakkaan pikku tyttöni, joka on ainoastaan liian hento ja hellä. — Mutta miksi uskoisimme pahinta? Olemmehan nuoria ja meillä on oikeus luottaa tulevaisuuteen. Heitä nyt, kultaseni, pois kaikki synkät ajatukset. Tämä hetki ainakin on meidän, eikä kukaan voi sitä meiltä riistää. Anna nyt minulle suukkonen ja ole iloinen taas. Ja sitten menemme metsään poimimaan valkovuokkoja."
Hän nousi reippaasti ja ojensi Gärdalle molemmat kätensä auttaakseen hänet pystyyn. Suudeltuaan viimeiset kyyneleet hänen poskiltaan hän pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti häntä eteenpäin polkua myöten, joka luikerteli metsään.
Sieltä he löysivät jälleen koko sen nuorekkaan ilon, jonka tulevaisuudentuska hetkeksi oli synkistänyt. Mahdotonta oli hautoa mielessään raskaita ajatuksia tässä vaaleassa kevätmetsässä, missä harmaat puunrungot kohosivat sinertävään ilmaan suorina ja auringonvalaisemina huojuen tuulessa, jonka humina soi latvoissa kuin hiljainen urkujen sävel. Teräviä, orvokinsinisiä varjoja luikerteli maassa, ja kaikkialla pyrki vihantaa esille menneenvuotisten ruskeiden lehtien välistä.
Se ryömi ja mateli maasta ylös. Se työnsi lehtivaippaa syrjään ikäänkuin kärsimättömillä pikku kätösillä, jotka kolkuttelivat ja kaivautuivat esille hienoine vihreine sormineen: Antakaa tilaa — tilaa meille kaikille — orvokeille ja valkovuokoille — käenrieskoille, kukonkannuksille ja metsätähdille, meille, jotka olemme kevään lapsia ja seuralaisia!
He olivat hellittäneet toistensa käsistä ja alkaneet poimia kukkia kilvan ja innokkaina kuin kaksi lasta. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, kuka enemmän saisi, vaan myös siitä, kuka löysi harvinaisempia kukkia. Valkovuokko — kevään kukkasista ehkä kaikkein kaunein — sai osakseen vähimmän arvonantoa, sitä kun oli niin äärettömän runsaasti kaikkialla, että se muodosti puitten lomiin ihan kuin valkotähtisen linnunradan. Mutta täällä oli kevätesikoita, ja täällä — Gärda huudahti riemusta — loisti lehtien välistä käenkukan helakoita pieniä kukkia ikäänkuin janoisia suita, jotka himoitsivat ilmaa ja auringonpaistetta. Siellä oli myös keltavuokkoja ja tervakukkia vihannan keskellä. He poimivat poimimistaan, kunnes lopulta väsyivät ja kädet täynnä tuoksuvia kukkia vaipuivat vierekkäin istumaan sammaltuneelle kannolle.
"Nyt sinä voisit laulaa minulle hiukan", sanoi Tage, kun he olivat hetkisen levänneet.
Ja Gärda lauloi, katse suunnattuna valkoisiin pilvenhattaroihin, jotka purjehtivat avaruuden sinisellä merellä kaukana puiden latvojen yläpuolella.