Hänen lopetettuaan Tage virkkoi lämpimästi:

"Se oli kaunista, kiitos sinulle — en ole koskaan ennen niin kuin tänään ymmärtänyt paratiisia — koko metsä on kuin Eedenin puisto. Mutta muuten — kahdelle ihmiselle, joka sydämestään rakastavat toisiaan, koko maailma on varmaan paratiisi."

IV.

Rouva Eva Valeur oli tavallisuuden mukaan viettänyt iltansa yksin ja mennyt aikaisin levolle, väsyneenä ja raskain mielin. Hän oli hetkisen lukenut mielikirjaansa, Herman Bangin "Tien varrella", ja seurattuaan Franciskan surullista kohtaloa loppuun asti hän oli laskenut kirjan kädestään ja vihdoin nukkunut.

Myöhemmin yöllä hän havahtui yht'äkkiä ja nousi istualleen sängyssään. Hänestä tuntui, kuin eteisen ovessa olisi joku käynyt. Oliko hänen miehensä tullut kotiin? Mutta miks'ei hän tullut makuuhuoneeseen? Pukupöydällä oleva kello, jota yölamppu himmeästi valaisi, läheni kahta. Oli siis jo aika mennä levolle sen, joka oli kaiken päivää niin ankarassa työssä kuin hänen miehensä.

Ehkä hän paraikaa istui konttorihuoneessaan kumarassa iänikuisten tilikirjojensa ääressä. Mikä kaamea taikavoima piili noissa mustissa numerosarekkeissa, jotka pitivät hänen ajatuksensa vangittuina ja hänen aistinsa jännittyneinä kuin kidutuspenkissä? Irvistikö niistä häviö ja köyhyys? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi tuhatta vertaa parempi, että hän heittäisi tämän epätoivoisen kamppailun ja julkisesti selvittäisi asemansa?

Rouva Rönnovin kanssa keskusteltuaan Eva oli uudelleen tehnyt yrityksen saadakseen miehensä ilmaisemaan mikä häntä painoi. Tällä kertaa mies ei ollut torjunut hänen kysymyksiään leikinlaskulla. Olkapäitään kohauttaen hän oli katsonut vaimoonsa harmailla silmillään, jotka olivat käyneet sameiksi ja värittömiksi surusta ja valvomisesta, ja vastannut väsyneellä äänellä:

"Mitä hyödyttää puhua sinulle asioista, joita et kuitenkaan ymmärrä. Anna minun taistella taisteluni yksin. Ei minua kumminkaan voi kukaan auttaa."

Tämä ääretön toivottomuus, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen äänensävyssään, vaan koko hänen olemuksessaan, masensi Evan rohkeuden. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Ääneti kuin kaksi vierasta he olivat istuneet vastakkain, kunnes konsuli Valeur vihdoin nousi ja meni työhuoneeseensa sulkien oven perässään — ensi kerran heidän avioliittonsa aikana.

Mikä, mikä oli niin muuttanut Bengtin? Kauhunäyt ajoivat toisiansa takaa Evan kiihtyneessä mielikuvituksessa. Olikohan Bengt tehnyt jotain sellaista, josta voi joutua tekemisiin rikoslain kanssa? — Voi, eikö ollut hirvittävää, että hän tohti moista ajatella omasta miehestään — miehestä, joka oli aina ollut niin kunnianhimoinen ja ankaran rehellinen! — Eva inhosi itseään alhaisten epäluulojensa tähden, ja kuitenkin ne palasivat kerran toisensa jälkeen. Ne vaivasivat häntä kuin painostava, armoton tuska, kuin paranemattoman haavan kaiveleva särky. Ja tähän onnettomuuteen verrattuna ei uhkaava köyhyys ollut hänen mielestänsä mitään.