Kuinka hiljaista kaikkialla! Katuhälinä oli vaiennut. Nämä muutamat harvat puoliyönjälkeiset tunnit olivat ainoa vuorokauden aika, jolloin suurkaupunki lepäsi. Mutta sen uni ei ollut tyyntä ja rauhallista niinkuin maaseudun yölepo. Se oli vain kuumesairaan levotonta horrosta, jota kamalat unennäöt häiritsivät.
Eva istui yhä vuoteellaan, kädet painettuina jyskyttäviä ohimoita vasten, kuunnellen tuskaisena hiljaisuutta.
Yölampun heikko suhina ja kellon kevyt tikitys sekaantuivat lapsen hiljaisen hengityksen tasaiseen ääneen. Kiharainen pää pieluksen kuoppaan painuneena ja käsi lakanankulman ympäri nyrkkiin puristettuna Vivika nukkui pienessä sälesängyssään, joka oli vanhempien leveiden sänkyjen jalkopäässä.
Eva ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoisuutta. Hänen täytyi saada tietää mitä miehellään oli tekeillä, kun tämä ei tullut vaimonsa ja lapsensa luokse, vaikka oli kotona.
Hän nousi äänettömästi, pisti paljaat jalkansa pieniin silkkitohveleihin ja heitti yllensä valkoisen, pehmeän aamunutun. Hänen avatessaan ovea narahti lukko hiukan, ja hän katsoi taakseen tuskaisena peläten ehkä herättäneensä Vivikan. Mutta lapsi nukkui edelleen rauhallisesti ja hymyili unissaan.
Eva kulki huoneiden läpi, jotka näyttivät niin omituisen oudoilta ja kuolleilta yön hiljaisuudessa. Tai eivätkö ne pikemminkin olleet täynnä salaperäistä elämää, jota hän ei ymmärtänyt? — Huonekalut tuntuivat ryömivän nurkkiin, ikäänkuin olisivat kuiskailleet keskenään salaisia asioita ja yht'äkkiä vaienneet kuullessaan hänen askeleensa. Eikö joku varjo ollut noussut arkihuoneen ikkunan viereisestä nojatuolista juuri samalla hetkellä, kun hän avasi oven? Iso seinäkello valmistautui lyömään; se kakisteli melkein kuin vanha, hengenahdistusta poteva ukko. Eva pysähtyi ja painoi kätensä sydäntään vasten; häntä kidutti tämä omituisen vihamielinen ja pöyristyttävä ilma, mikä huokui häntä vastaan kaikista noista esineistä, jotka päivällä olivat hänen rakkaita ystäviänsä.
Oven raosta tunkeutui valojuova. Asian laita oli siis niin kuin hän oli arvellut. Bengt istui konttorissaan ja työskenteli.
Evan sormet vapisivat hänen tarttuessaan oven ripaan. Hänen täytyi koota koko rohkeutensa tohtiakseen astua edemmäksi.
Konsuli Valeur istui kirjoituspöytänsä ääressä tuijottaen tilikirjaan, joka oli avoimena hänen edessään. Pöydällä paloi sähkölamppu luoden kirkasta valoansa hänen kasvoilleen, jotka olivat kalpeat ja kovat kuin kiveen hakatut, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja syvälle vajonneet silmät rypistyneiden kulmakarvain varjossa. Hänen laiha, valkoinen kätensä, jossa vihkisormus kimalteli, seurasi kirjan numerosarekkeita.
Hän ei ollut huomannut vaimonsa tuloa. Vasta kun Eva kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olalleen, hän säpsähti kovasti ja käänsi kasvonsa tulijaan päin, silmissä melkein hurja ilme.