"Mitä sinä tahdot? Miksi tulet tuolla tavoin säikyttämään minua?" tiuskaisi hän.
Seisoen miehensä tuolin takana Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
"Rakas, rakas Bengt, minä kuulin sinun tulevan kotiin ja odotin sinua turhaan. Miksi et tullut luokseni?"
"Minulla on työ, joka täytyy lopettaa. Ole nyt järkevä, Eva, ja mene nukkumaan."
Konsuli oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja puhui väkinäisen tyynellä äänellä. Mutta Eva näki, kuinka hänen valtimonsa takoivat, ja tunsi, että hänen poskensa olivat kylmänkosteat. Hän kumartui kirjoituspöydän yli ja löi tilikirjan kiinni.
"Nyt sinä et enää saa tehdä työtä tänä yönä, Bengt", sanoi hän päättäväisesti. "Näenhän minä, kuinka rasittunut ja hermostunut sinä olet — sinä et voi salata sitä minulta. Tule nyt ja puhukaamme keskenämme hetkinen."
Eva veti hänet mukanaan korkeaselkäiselle ruskealle nahkasohvalle, joka oli eräässä huoneen nurkassa. Hänen ihmeekseen ei Bengt tehnyt vastarintaa. Ankara jännitys, jossa konsuli oli elänyt viikko viikon jälkeen, oli nähtävästi saavuttanut sen kohdan, jossa vastavaikutus pakostakin tapahtui. Hän lyyhistyi kokoon väsyneenä ja velttona ja painoi päänsä Evan olkaa vasten.
Eva kumartui hänen puoleensa miltei äidillisen hellästi ja silitteli hyväillen hänen hiuksiaan, jotka olivat alkaneet harmaantua ohimoilta.
"Oi Bengt, kuinka kaukana minusta sinä olet ollut koko tämän ajan!"
"Se on ollut vaikeata minullekin", vastasi mies harvakseen. "Älä luule, että olen unohtanut sinut ja pikku Vivikan. Teidän tähtennehän minä tein työtä — teidän tulevaisuutenne tähden. Mutta siitä ei ollut apua. Kaikki meni myttyyn, ja nyt en näe enää mitään pelastusta…"