"Hitto soikoon, etkö tiedä." — Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, — hänen äitinsä ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei millään ehdolla voi tehdä… Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin laimeasti: "Paroni on naisten ritari."
Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa, mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja ajatuksensa?
"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi, johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan siis voi estää meitä."
"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva Rönnovin kanssa puhuessaan.
"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. — Ei mitään Verukkeita. — Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."
Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, — Langelinie, mistä aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman — ja missä oli monta yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.
* * * * *
Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä. Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan, mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja hautautuvansa lumen alle…
Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan. Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos? — Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda — Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää. Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.
Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi ovenrivassa.