"Heinäkuun alussa paroni Gersdorff saapui tänne, ja äiti tuli heti ystävällisemmäksi minua kohtaan, ja se oli minulle niin suuri helpotus, että oikein olin kiitollinen hänelle siitä. Tietysti se muutos johtui paroni Gersdorffin tulosta.
"Olin tuskin kertaakaan käynyt puiston ulkopuolella siitä asti kuin olimme tänne muuttaneet, mutta nyt me aloimme polkupyöräillä ja ratsastaa yhdessä. Minä opin pitämään luutnantti Gersdorffista enemmän kuin ennen. Hän oli hienotunteinen ja huomaavainen, melkein kuin kiltti veli — hän ei laisinkaan ollut tunkeileva, vaan odotti kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ja tiesinhän minä, että se oli äidin hartain toive. Niin minä sitten lopulta suostuin.
"Mutta sinä et voi aavistaa, kuinka, onneton minä olin kihlajaispäiväni jälkeisenä yönä! Minun oli mahdoton saada unta. Nousin vuoteeltani ja menin puutarhaan. Kaikki oli niin kaunista ympärilläni, mutta se vain lisäsi suruani. Kuu paistoi kuin vaalea hopeasirppi mustien puuryhmien yläpuolella. Maassa oli kastetta, ja lehmusten ja ruusujen tuoksu oli huumaavan voimakas. Minä ajattelin Tagea ja kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos… Mutta nyt se kaikki oli ohitse. Olin antanut Axelille suostumukseni, ja minusta oli tuleva hänen vaimonsa. Se ajatus täytti minut yht'äkkiä sellaisella kauhulla, että toivoin rohkeutta ottaakseni hengen itseltäni. Menin lammikolle salavain alle, jossa me lapsina uittelimme pieniä purjeveneitämme. Se näytti niin ihmeellisen syvältä ja salaperäiseltä kuutamossa. Se ikäänkuin veti minua puoleensa… Kävelin sen rannalla edestakaisin ainakin tunnin. Sitten juoksin puutarhan lävitse omaan huoneeseeni, jossa kyyristyin peiton alle sänkyyn, ikäänkuin paetakseni uutta vaaraa. Vihdoin minä nukahdin, mutta herätessäni toivoin, että olisin maannut kuolleena lammikossa.
"Äiti sanoo, että Axelista tulee oivallinen aviomies ja että onni kyllä saapuu ajan mukana. Mutta minä en usko sitä — — Ei, Ebba, minä tiedän sen paremmin! Ja kaikkein raskainta on ajatella, että olen tuottanut surua Tagelle. Sillä saattaahan olla mahdollista, että hän rakastaa minua vielä, vaikka seurusteleekin Alice Olssonin kanssa. Hän lupasi kerran, ettei hän ole vihainen minulle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ehk'ei hän olekaan — — Tage on niin hyvä. Nyt minun täytyy kirjoittaa hänelle — viimeinen kerta — ja pyytää häneltä anteeksi, että olen pettänyt hänet…"
Ebba istui liikkumattomana kirje kädessä. Näin oli siis käynyt. Gärda oli alistunut, suostunut äidin houkutuksiin — tai pikemminkin taipunut noudattamaan hänen pakottavaa tahtoaan. Olisikohan tämä asia estynyt, jos hän olisi ilmoittanut Gärdalle mitä tiesi äidistään? Mutta kuinka hän olisi voinut sanoa sen? Sehän oli mahdotonta…
Miksi Gärda oli niin heikko? Jos hän itse, Ebba, olisi rakastanut jotakuta — ja hän tiesi nyt mitä rakkaus oli — niin ei mikään mahti maailmassa saisi häntä pettämään lemmittyänsä, ellei tämä hylkäisi häntä ja jos hän kenellekään toiselle vääryyttä tekemättä voisi omistaa hänet.
Mutta heidän luonteensa olivat erilaiset. Hän oli saanut lujemman tahdon ja jäykemmän mielen kuin Gärda, eikä hänellä ollut oikeutta tuomita lempeää, taipuvaista sisartaan. Gärda ei ollut milloinkaan voinut kestää sitä, että joku oli hänelle vihainen, ja nyt hän sai kärsiä heikkoutensa rangaistuksen.
Lopuksi Ebba avasi Flemingin kirjeen. Poika kertoi lyhyesti minkä mitäkin kartanon asioista ja teki sitten selkoa Gärdan kihlauksesta. Heikosti hymyillen Ebba luki hänen valikoimattomia suuttumuksenpurkauksiaan.
"Ja sitten olet kai kuullut, että Gärda on mennyt kihloihin paroni Gersdorffin kanssa. Tyhmä tyttö, ihan pistää vihaksi! Mitä hän semmoisella miehellä tekee! Kyllähän minä ennen monta kertaa härnäsin häntä Tagella ja tein heille kiusaa milloin sopi, sillä se oli minusta hauskaa. Mutta Tage oli joka tapauksessa paljon reilumpi kuin tuo pitkä, kalpeanokkainen paroni-idiootti, joka nauraa tyhmille sukkeluuksilleen ja hirnuu kuin vanha hevonen. Minä en voi sietää häntä. Ove on tietysti heti tullut hyväksi ystäväksi sen keikarin kanssa. Hänen mielestään on hienoa, kun on paroni lankomiehenä, ja hän ottaa vastaan makeisia ja konvehteja asianomaiselta.
"Jospa sinä, Ebba, olisit ollut täällä, niin siitä ei varmastikaan olisi tullut mitään. Sillä sinussa on sentään kurssia, mutta Gärda on höpelö. Mamma saa hänet tekemään vaikka mitä. Nyt, kun on myöhäistä katua, hän itkee pillittää salassa. Minä en voi olla säälimättä häntä, vaikka se on hänen oma syynsä. Jospa hänen aasimainen sulhasensa edes putoaisi hevosen, selästä ja taittaisi niskansa — tai läkähtyisi omaan tyhmään nauruunsa. Mutta pahasta ei niin hevillä pääse eroon."