Ebba laski kirjeen syliinsä ja käänsi päätänsä heristäen korviaan. Joku tuli; hän kuuli hiekan ja pienten kivien narskuvan jyrkällä polulla, ikäänkuin miehen ripeiden askelten alla, ja samassa ilmestyi insinööri Bjerken kookas vartalo näkyviin tien mutkasta, kuvastuen tummana taivaan sineä ja koivunlehväin vaaleutta vasten.
"Täälläkö te vielä istutte? Toiset ovat jo ehtineet perille kartanoon. Minä palasin katsomaan, minne te olitte hävinnyt. Jäätte ilman päivällistä, ellette heti lähde."
"Halusin lukea kirjeeni", vastasi Ebba ja lisäsi nopeasti, kun insinööri istuutui penkille hänen viereensä: "Älkää millään muotoa viivytelkö minun tähteni."
"Kuinka niin", kysyi Leif Bjerke iloisesti, "pidättekö minua vallan auttamattomana materialistina? Älkää toki, en minä vielä ole tullut niin proosalliseksi. — Ette varmaankaan ole saanut hyviä tietoja, koska näytätte noin totiselta?"
"Sisareni on mennyt kihloihin", virkkoi Ebba, taittoi Flemingin kirjeen kokoon ja pisti sen kuoreen.
"Niinkö! Mutta onhan kihlaus iloinen uutinen." Ebba pudisti päätänsä.
"Ei aina. Riippuu siitä, saako ihminen sen, jota rakastaa."
Insinööri Bjerke pöyhi kepillään menneenvuotisia varisseita koivunlehtiä, jotka olivat kosteita ja ruskeankiiltäviä viimeöisen sateen jäljeltä. Pelästyneet muurahaiset pakenivat joka haaralle. "Valinta on itsekunkin omassa vallassa", virkkoi hän kohottamatta katsettaan.
"Se on vain näennäistä. Useimmat antavat olosuhteiden ja toisten ihmisten vaikutuksen määrätä menettelynsä. Ettekö usko sitä?"
"Uskonpa tietenkin." — Leif naurahti lyhyeen ja katkerasti. Hän kohotti keppinsä ja iski tien varrella kasvavalta voikukalta pään poikki. — "Ihmiset, jotka järjestävät avioliittoja, eivät ajattele sitä, että he usein tekevät asianomaiset onnettomiksi elinkaudekseen. Ja välistä jonkun kolmannenkin."