Tänään olen väsynyt, hämmentynyt. Muistan, elän ajatuksissani yön hetket uudestaan; hän seisoi tuolla, aivan lähellä muuria, puutarhan kivillä…
Hän palaa tänne kolmen päivän kuluttua.
En tahdo sitä enää ajatella…
En pidä rippi-isästämme. Hän nyt kerta kaikkiaan on papinkauhtanassaan, mutta se ei tee häntä arvokkaammaksi, ei lempeämmäksi, eikä varovaisemmaksi. Hän niistää kuuluvasti nenäänsä. Hänen papinkauhtanansa lieve lyö hänen kenkiänsä vastaan kun hän liikkuu. Papinkauhtanan liepeenkin pitäisi olla jotakin pehmeätä, jotakin hurskasta.
En mainitse hänelle ripissä, että olen puhunut ystäväni kanssa, sanon vain, että olen ollut utelias, että olen ollut malttamaton; se on samaa; ja sanon sielussani Jumalalle: "Sinä näet…"
Oi! miten levoton ja suruissani olisinkaan, jos edessäni olisivat pitkät talvi-illat mietteineen! Mutta kesä on liikkuvainen kultatie, joka vie meidät mukanaan; ulkona huutaa ääni: "Tule! tule!…"
Kas, kuinka päivä paistaa käsilleni. Oi aurinko! joka kuvastut lintujen silmissä, joka panet talvikinsydämen sykkimään, joka valaiset tuhannet pienet onnen ikkunat…
3 p:nä heinäkuuta.
Tiedän että olen kaunis, että olen nuori, minä tunnen sen. Tunnen elämäni ja nuoruuteni joka hetki; tiedän että sileän pukuni alla on pehmeä ruumis, joustavat jäsenet. En ole sitä koskaan ennen ajatellut. Luulin että nunnat olivat aina vain nunnia, mutta nyt tiedän, että jos he ovat ilman pukujaan ja huntujaan, niin he ovat alastomia.
Rippi-isämme ei tiedä sitä; jos hän sen tietäisi, ei hän kohtelisi meitä niin ankarasti, hän määräisi meille pitkiä katumustöitä, hän ei ohitsemme kulkiessaan niistäisi nenäänsä niin äänekkäästi, hän katselisi meitä joskus hymyillen ja olisi hyvä.