Herra, oi kuinka levottomana käännän silmäni sinun puoleesi, katso, miten sairas olen. Kun vastaanotan sinut sydämeeni, en tunne iloa kuten ennen, en pyhää vakavaa kunnioitusta; en tunne mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä; ja kun saan Herran ehtoollisen, tarkastelen rippi-isäämme, havaintoja tehden ja selvästi, ja ajattelen: "Miten hän on kömpelö!"
Tämä kylmyys, joka sydämessäni vallitsee sinua kohtaan, on demooni; olen sairas, pelkään.
Ystäväni, joka illoin tulee puutarhaan, on vienyt kaiken hehkuni; hän on hyvä ja uskon häntä siksi että hän puhuu.
Puhu sinä myöskin, Herra.
Oi! tiedän että on syntiä kaikki mitä teen, kirjeet, kohtaukset hänen kanssaan, mutta en voi olla ilman tätä onnea. Ajattelen, että aika on lyhyt, että aika kuluu, ja että minä jonakin päivänä tulen sisar Jeannen kaltaiseksi, joka on ruma ja jonka kanssa en koskaan juttele, siksi että hän on vanha.
Ei nunnastakaan vanhana välitetä, ei häntä enää oteta lukuun, ei hänellä enää ole syntiäkään, ei omaatuntoa; jos hän syyttäisi itseänsä jostakin, niin naurettaisiin ja sanottaisiin: "Sisareni, katselkaa itseänne, olette puhdas, olette puhdas kuin lapsi!"
Minä en tahdo olla puhdas, Herra; minä en ole puhdas, tunnen alati että sieluni on ruumiissani, ja kuinka sieluni palaa.
Se on intohimoa.
Yksinpä yölläkin, nukkuessani, sydämeni heltyy ja antautuu ja käsivarteni ojentautuvat.
Minä lepään ojentuneena kuin sinä, Herra, ristilläsi.