"Tyttäreni, pieni tyttäreni, elämä on sellaista, että saattaa joutua epätoivoon; minäkin kaikessa rohkeudessani olen epätoivoinen; mene rauhaan, rakastan sinua vieläkin, sinua, jolla on hyväilyjä kaipaava sielu, sinua, joka olet sellainen kuin olet, yhtä luonnollisesti kuin sisar Catherine on kuiva ja polttava ja sisar Marthe nöyrä, yhtä luonnollisesti kuin minä olen väkevä ja käskevä".
30 p:nä heinäkuuta.
Olen itkenyt koko yön; minua kiusaa juuri varmuus siitä, että äiti prioritar antaisi minulle anteeksi.
Äitini, kiitän sinua siitä, että miltei aina peität sydämesi, ettet anna minun tietää miten syvä ja hyvä sinä olet.
Näin sinut aamulla kirkossa; näytit ankaralta ja ajatuksiisi vaipuneelta, tunnuit välinpitämättömältä meidän kaikkein suhteen. Sinua ei uskalla lähestyä, sinua kunnioittaa, sinua jumaloi, ei tiedä aina miten hyvä sinä olet. Sinua pelkää, joskus suuttuu sinulle. Siksi voi tehdä niinkuin minä teen…
31 p:nä heinäkuuta.
Oi! Jumalani! miten olen itkenyt vielä tänäkin yönä! kuinka yhä kärsin! Ystäväni ei rakasta minua niin suuresti kuin hän sanoo; jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän olisi tehnyt kuten teki.
Ei se ole minun syyni, mutta olen ylen onneton, — miten kertoa mitä hän teki?
Kuinka vihaiseksi tulin, millä voimalla työnsin hänet luotani, en rakasta häntä enää.
Näin hän teki: