Hän otti minut syliinsä, laski käsivartensa olkapäälleni ja sanoi hullulla äänellä, mutta aivan hiljaa:
— Rakkahin sisareni, anna minun hyväillä itseäsi…
Inhoan häntä, en tahdo enää nähdä häntä. Oi miten onneton olen!
4 p:nä elokuuta.
Annoin hänen tulla eilen illalla sanoakseni hänelle mitä hänestä ajattelin; mutta hän on minua paljon onnettomampi, lohduttomampi, olemme molemmat hyvin onnettomat.
Minun käy häntä sääli. Pidin kauvan aikaa hänen molempia käsiään lohduttaakseni häntä. Tunsin itseni hyvin voimakkaaksi ja hän oli hyvin heikko. Sanoin hänelle hyvin kauniita, hyvin viisaita sanoja, olin ylpeä. Tunsin itseni jaloksi, hyväksi. Annoin hänelle anteeksi. Hän ymmärsi tehneensä väärin, oikein äärettömän väärin; hän oli hämillään, murtunut, mutta hän lausui:
— Ette tiedä miten vaikeata on olla järkevä, kun rakastaa kuten minä teitä rakastan…
En ymmärrä, mutta olen tyytyväinen tämän keskustelumme johdosta. On niin suloista tuntea itsensä, kuten minä tunsin, tyyneeksi, hallitsevaksi, etevämmäksi.
Minä vaikutin häneen.
5 p:nä elokuuta.