On lämmin. Kärpäsetkö surisevat, vai hiljaisuusko sen tekee?
Ajattelin menneitä päiviä.
Kotona, pienenä ollessani, oleskelimme kesäisin suuruksen jälkeen kuistilla. Äitini vilvoitteli itseään suurella kuvitetusta paperista tehdyllä viuhkalla, jossa näkyi mandoliinin soittajia, pieniä veneitä, sininen vesi ja ranta. Ebenpuiseen kädensijaan oli kirjoitettu kullatuilla kirjaimilla: Ricordo del lago di Como.
Muistan: oli hyvin lämmin, tukahduttavan raskasta oli ilma kuistilla, tomu leijaili patjoilla, me olimme vaiti ja viuhka liikkui…
Ricordo del lago di Como! Nämä sanat täyttivät minut ihmetyksellä.
Kuvittelin mielessäni sinistä avaruutta, hiljaista suloisuutta, pitkää lapsuudenaikaa, hiljaa vierivää vettä, niin, koko maata, joka on kuin päänalunen, mihin illalla itkee kyyneleensä kuiskaillen hiljaisia, salaisia sanoja.
Koetan muistella… Mieliala oli surullinen — en tiedä miten sanoisin — sointuisan surullinen.
7 p:na elokuuta.
Jumalani, joka näet meidät, miks'emme ole alati samankaltaisia! Tällä hetkellä olen levoton, kiusaantunut, kurja.
Syleilyn, jonka työnsin luotani, jota inhosin, tapaan sielussani, odotan sitä, himoan sitä.